|
Runous ja Tanen mielenjousi
Muutama vuosi sitten olin valmistelemassa luentoa eräälle kirjoittajakurssille. Varauduin jo etukäteen pahimpaan mahdolliseen skenaarioon: vastassa saattaisi olla joukko kyynisiä proosanharrastajia, joille auditoriossa piipittävä runoilija symboloisi punaista vaatetta. Suunnitelmani oli selvä. Ottaisin pitävän niskalenkin penseistä kuulijoista, jotka nyrpistelevät nenäänsä heti, jos teksti ei avaudu ensilukemalla. Käännyttäisin runouden ystäväksi pahimmankin takapenkistä kuikkivan vastaanväkyttäjän. Lyhyesti ilmaisten: olin lähdössä runouden ristiretkelle.
Kolme liuskaa luennosta oli jo valmiina, kun tapahtui yllättävä käänne. Sain postia. Lähettäjä oli minulle tuntematon mieshenkilö. Pitkän kirjeen allekirjoitukseksi oli vetäisty: Tane.
Luento on edelleen kesken. Sen merkitys alkoi kirjeen lukemisen jälkeen tuntua toisarvoiselta. Uskaltaudun julkaisemaan Tanen kirjeen rihmastolaisille ja pyydän jo etukäteen anteeksi mikäli joku pahastuu Tanen suoraviivaisesta kielenkäytöstä ja yksioikoisesta ajatuksenjuoksusta. Pidin tärkeänä etten rupea retusoimaan tekstiä, siihen minulla ei ole oikeutta.
”Toivon että muistat minut, kun puhut runoudesta, varsinkin sen ymmärtämisestä. Toivon että tajuat ettei kikkailu auta. Tässä tarinani.
Monet asiat olen aloittanut suutuspäissäni. On tullut halu näyttää että kouluja käymätön, tavallinen kadunmieskin kykenee monenlaisiin suorituksiin
― kaikkihan riippuu pohjimmiltaan sisusta ja siitä että pitää tavoitteesta kynsin hampain kiinni. Monet asiat olen vienyt leukapielet kireinä loppuun saakka. Vihanpuuskasta lähti käyntiin myös runouden harrastus.
Vuosi takaperin eksyin syntymäpäiväjuhlaan, jossa
ramppasi kaikenmaailman taiteentekijöitä ja vaikuttajia. Olin väärässä paikassa, väärään aikaan
― se osoitettiin minulle sekä elein että hienovaraisin huomautuksin. Koko juhlan teema nimittäin perustui runoihin. Tervetuliaispuhe oli runomuodossa, samoin onnittelupuheet. Tuoliakaan et saanut ahterisi alle ilman runoutta
― pöytiin sijoitelluista nimikorteista piti näet jokaisen itse ratkaista istumajärjestys. Korteissa oli tietysti runonpätkä, joka asianosaisten mukaan aina “aivan selvästi” viittasi siihen ja siihen henkilöön. Talon emäntä pelasti minut piinasta huomattuaan jähmettyneen ilmeeni. Tuijotin kahta lausetta, joiden alla luki: Gunnar Ekelöf. Tavasin säkeitä enkä suoraan sanottuna saanut mitään tolkkua niiden sisällöstä. Emäntä julisti juhlaväelle kuinka osuvasti Ekelöfin surrealistinen eksploosio hahmottikaan Tanen perimmäistä olemusta. Vedin repliikistä sen johtopäätöksen, että jonkin sortin jakomielitauti kai piili minussa. Mutta sentään löytyi istumapaikka.
Kahvipöytäkeskustelu vilisi sitaatteja ja säkeitä. Oltiin kuin Väinölän tantereilla ja joku valopää ehdotti, ettei suutansa saisi avata ellei puheenparsi tulisi 5/4 tahtilajissa. En sanonut sanaakaan koko iltana.
Kakunmurut hurahtivat pari kertaa nenäonteloon korkealentoisia viisauksia setviessä. Jotenkin aika vielä kului, kun pysyteltiin kalevalamitassa. Muistin yhtäkkiä jopa mummolan saunan eteisessä roikkuneen puutaulun, johon oli kaiverrettu: “löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti, läpi kuumien kivien, halki pienten paateroisten”.
Juhlien edetessä vaikeutui kuitenkin myös arvoitusten taso. Joku kiepsautti keskustelun uudempaan runouteen. Puhuivat post-siitä ja post-tästä ja päivittelivät onko todellakin vielä olemassa ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Ezra Poundia alkukielellä. Päivänsankari puolestaan julisti, ettei kykenisi saamaan iltaisin unenpäästä kiinni ennen kuin oli kipannut elimistöönsä tietyn määrän 1960-luvulla sekoitettuja kokeellisia tajunnanvirtacocktaileja. Illan kruunasi vastapäätä istuva nilviäisen oloinen tyyppi, joka seurasi reaktioitani ja kysäisi välillä jotakin varmistaakseen, etten ollut keskustelun tasalla.
Ne syntymäpäivät painoivat pitkään mieltä. Kuuluisinko ikäni niihin poloisiin, joiden osana oli kuunnella nöyränä kielikuvien kilinkolia ja nenänvartta pitkin honotettuja analyyseja?
Ärtymys kasvoi, viikko viikolta. Kirjastossa käydessäni painelin kiivain askelin runohyllyn luokse ja sieppasin umpimähkään muutaman kirjan. Bussissa raotin kassia ja kurkistin mitä oli osunut käteen. Kaarlo Sarkia, Sirkka Turkka ja mustakantinen Goethe. Goottirunoihin en koskisi, mutta Sarkiasta olin kuullut. Aloittaisin sillä.
Tuli syksy ja harrastuspiirit pyörähtivät käyntiin. Päätin liittyä kirjallisuuspiiriin, jottei kukaan pääsisi toista kertaa kusettamaan vaillinnaisen teoreettisen tietämyksen vuoksi. Kesän mittaan olin jollakin tapaa ystävystynyt Sarkian kanssa, vaikka mieltäni kaivelikin tietynlainen naismaisuus ja hentomielisyys. Pitikö aikuisen miehen olla niin raukeanoloinen, jotensakin päättämätön, kun elämän vaikeudet vyöryivät eteen? Luulisi että Sarkia olisi, aikansa ruikutettuaan, jättänyt ne saunasavut ja hämyt ja astellut vakain ottein kohti kaupunkia, sen ryskyviä tehdassaleja ja kimakoita jazzbaareja. Uskoisin, että mies olisi kummasti virkistynyt, nähnyt ongelmansa etäämmältä kuin saunannurkalla uivottaessa. Mutta on helppo tietysti arvostella taiteilijoiden ratkaisuja näin sivusta, toisena maailmanaikana, toki sen ymmärrän.
Yllätyin kuitenkin siitä, että ihastuin vaivihkaa Sirkka Turkkaan, naiseen, josta en ollut koskaan ennen kuullut. Siinä oli runoilija, joka osasi olla herkkä, hempeilemättä. Sitä paitsi tällä naisella tuntui pysyvän kirves kourassa eikä hän jäänyt avuttomaksi satuloimattoman hevosenkaan edessä. Olisipa tuollainen Turkka istunut tukenani niillä kahvikutsuilla aikoinaan, mietiskelin haikeana. Oltaisiin lyöty yhdessä porukalle luut kurkkuun ja haistatettu pitkät alkukielellä tavaajille.
Kirjallisuuspiirissä aloitettiin romaaneilla. Viisi kuukautta ja viisi romaania. Erilaisin esimerkein ja tehtävin varustautunut selkeäsanainen naisopettaja valaisi luettavat teokset niin kirkkaasti, että minäkin ymmärsin niistä paljon, joskus jopa enemmän kuin moni muu. Olen suoraviivainen tyyppi: asia kun pannaan paperille, niin siinä se on. Avasitpa kannet yöllä tai päivällä, teksti on sama. Se ei ryömi, ei karkaa, ei luiskahda silmistä. Pidän siitä, että asiat selitetään kunnolla, juurta jaksain. Kevään alkaessa olivatkin odotukset korkealla. Alkaisi lyriikan jakso, päästäisin vihdoinkin kaluamaan villakoiran ydintä.
Pettymykseni oli suuri kun opettajaksi ilmestyikin Gustav. Mies näytti itsekin runolta. Läpikuultava hahmo, herkkä käsiala, sormet kuin venytetyt meduusat. Ainoastaan ääni oli riitasoinnussa muun olemuksen kanssa: se oli kuin Hitlerillä, vaativa ja käskevä. Joku naispuolinen kurssilainen väitti, että se antoi jännittävän, suorastaan seksuaalisen särmän Gustavin persoonalle. Että mies ei äänensä vuoksi pudonnut aneemikkojen kastiin; hänen tarvitsi vain avata suunsa. Mietin hetken mitä nainen mahtoi mietiskellä hypistellessään Gustavin jakamia monisteita. Mielessä käväisi, että tuolla kirjallisuuspiiriläisellä taisivat lihalliset päämäärät olla sittenkin tärkeämpiä kuin henkiset.
Ensimmäisellä tunnilla Gustav käski meidän tuijottaa kolmen rivin pituista runoa. Hänen mielestään runo ei löytynytkään noilta riveiltä, vaan niiden välistä. Silmäni lasittuivat, kun tuijotin kahta valkoista väliä. Niiden olisi pitänyt kuulemma puhua minulle jotain. Vain yksi kirjallisuuspiiriläinen oli kuulevinaan puhetta. Sieltä VÄLISTÄ! Minua alkoi hymyilyttää. Tuota tyyppiä sietäisi vähän tarkkailla.
Sama meno jatkui muillakin tunneilla ja Gustavilla tuntui olevan yksi, peruuttamaton tavoite: yksinkertaisesta tuli tehdä monimutkaista. Tuijoteltuamme kuukauden ajan rivien välejä vaihdoimme tyylilajia. Nyt tuli vaihteeksi selkeää ja suorasanaista runoa. Puhuttiin lapioista ja viinapulloista, mummoista, sydämentahdistimista ja vaihdevuosista. Aloin jo innostua: tavallista puhetta tavalliselle ihmiselle, ja mikä hauskinta
― ironialla höystettynä.
Gustav tuhahti uskaltautuessani ääneen mainitsemaan runojen ironiset vivahteet. Olin kuulemma ymmärtänyt pinnallisesti koko ironian. Runo oli kyllä ironialla kuorrutettu, mutta jos maistelisin runoleivoksen eri kerroksia, niin sanottuja tunnetilojen hillosekoituksia saattaisin hyvässä lykyssä aistia perimmäisen ainesosan: kivun, jota ironia vain suojeli kuin lääkitsevä voide.
Avonaiseksi loksahtaneessa suussani alkoi maistua kummalliselta. Ei saanutkaan uskoa siihen, minkä näki. Piti epäillä, nuuskia kuin dobermanni rivien välissä ja takana. Piti ottaa huomioon kirjoittajan historia, sukupuoliset kallistumat, ravintotottumukset ja traumat. Kenellä siihen nykyaikana riittivät rahkeet? Lukeakseen muutaman rivin runoa olisi pitänyt tehdä salapoliisin työ monen vuosikymmenen säteellä. Kuka siitä minulle maksaisi? Jäisivät polttopuut tekemättä.
Syksyn mittaan haipunut suuttumus kohotti päätään vihaisesti. Tätäkö todellinen runouden tuntemus vaatikin? Heittäytymistä tietokirjallisuuden ja historianopusten armoille? Heittäytymistä yhteiskunnan ja arkitodellisuuden ulkopuolelle? Irtisanoutumista työpaikasta, sukeltautumista arkistojen uumeniin loppuiäksi? Ja kaikki vain sen vuoksi, että maailmassa satuttiin painamaan levitykseen tekstiä, josta ei viikkojenkaan lukemisen jälkeen tajunnut hevonperseen vertaa?
Tuon oppitunnin loppuaika kului minulla katkeruutta ja vihaa nieleskellessä. Kadutti suunnattomasti, että olin aikoinaan sattunut niille kirotuille syntymäpäiville. Miltä tuntuisi myöntää itselleen kuolinhetken lähestyessä, että kaikki tuli tehdyksi, monen harmaan kiven läpi tuli porauduttua - vain yksi jäi ratkaisematta: runouden arvoitus.
Kielikuvat suututtivat minut sitten lopullisesti. Siinä mentiin hyvää vauhtia Kuikka-Koposen linjoille: räväytetään kuva eteen ja jätetään yksin kuin nalli kalliolle kuvaa tuijottamaan.
Koko runokin saattoi Gustavin mukaan olla yksi kuva. Tätä väitettä en pystynyt nielemään millään. Uskalsin väitellä asiasta Gustavin kanssa. Gustav oli mennä ihan tolaltaan, ärähteli kuin preussilainen, puri kynsiään ja tuijotti kuumeisin silmin. Miestä katsellessa tuli mieleeni, että moni runoilijahan on ihan oikeasti ollut mielipuoli. Silloin voi kuulla olemattomia ja nähdä hallusinaatioita. Kysymys kuuluukin: pakkoko niitä kaikkia harhojaan on kuitenkaan paperille työntää? Uskoisin, että on olemassa runoilijoita, jotka nauravat partaansa, kun tuhannet kirjallisuuspiirit pitkin maapalloa otsa rypyssä pohtivat tekstien merkityksiä ja viitteitä.
Nukuin seuraavat viikot levottomasti. Rauhoitin itseäni lukemalla haikuja ja tankoja, hitaasti ja tunnustellen. Kurkistelin bambuverhon takaa idänkeltaista kuuta. Tunsin höyryävän riisin tuoksun, puhumattakaan vihreästä teestä, joka lohdutti pehmeällä vuoristovesistä imeytyneellä aromillaan. Peräännyin välillä turvalliseen Leinoon, mutta hänen ahdistuneet purskahduksensa alkoivat ahdistaa pian minuakin
― niin herkille oli mielenjouseni jännitetty.
Joskus ostin pullon väkevää, kirosin Gustavin ja koko kirjallisuuspiirin ja join itseni umpitunneliin unohtaakseni kaiken: oman vaillinnaisuuteni ja tehtävän vaativuuden.
Masokistisimpana hetkenä marssin kuin tuulispää kirjaston runonurkkaukseen ja lainasin koko saatavilla olevan Gunnar Ekelöfin tuotannon. Selasin kirjoja keittiönpöydän ääressä, viinapullo korkkausta vaille. Tunnit kuluivat, tähkäjuoma lämpisi. Kuului omituinen ääni. Lukko nirskahti ja aivoissani kirskahti. Koin synnytyksen tuokion.
Tuona iltana havahduin outoon ajatukseen: olin pikku hiljaa siirtymässä uuteen vaiheeseen. Iloitsin, mutta myös pelkäsin samanaikaisesti
― jos tämä tie veisi eteenpäin, ei takaisin olisi enää paluuta. En olisi enää sama Tane, suoraviivaisen tekstin puolestapuhuja. Minusta saattaisi kehittyä vaivihkaa runoudenharrastaja ja psyykeni alkaisi muuttua: se taipuisi hallitsemattomille kiemuroille monimielisten tekstien pyörteissä. Alkaisin kenties ymmärtää kuumeisin silmin ärähtelevää Gustavia, kokisin vähitellen kirjallisuuspiirin liian vaatimattomaksi haasteeksi. Kulkisin matineoissa, seuraisin herkeämättä runouden kentän eri suuntauksia. Naurahtelisin ylimieliseen äänensävyyn niille, joiden mielestä Eino Leino on kaikkien aikojen paras runoilija. Latoisin sen sijaan pöytään nimiä, joita vain harva tuntisi. Nimiä jotka takasivat laadun, monimielisyyden ja vaikeaselkoisuuden. Minulle kävisi kuin naapurinrouvalle, joka aloitti turvallisesti Albinonin Adagiolla ja jatkoi sillä pitkään - kunnes “löysi” klassisen musiikin salat. Se oli menoa. Nyt hän ei enää siedä sen enempää Mozartia kuin Albinonia. Mitä vaikeampaa, sitä antoisampaa, selittää hän alentuvasti. Hänen asunnossaan soi ainoastaan sellaista musiikkia, joka “kestää kuuntelua”.
Ennen olisin sanonut suomeksi: musiikkia, josta ei ymmärrä hevonperseen vertaa. Nyt en tiedä mitä sanoisin.
Enää en voi suoralta kädeltä kieltää ymmärtäväni vaikeampaakin tekstiä. Enää en voi marttyyrinomaisesti kieltää nauttivani monimielisyydestä ja tekstin kerroksista. On kuin aivoihini olisi putkahtanut uusi uloke - antenni, joka kerää tietoa ennen kokemattomilta taajuuksilta.
Minun on tehtävä pian vaikea valinta: luovunko harrastuksestani vai otanko askeleen tielle, joka on avautumaisillaan edessäni. Se voi muuttaa elämäni. Ja sen jälkeen minun kuljettava tie sen hamaan loppuun saakka.
Kukaan ei tiedä onko minulla matkan lopussa enää sanoja. On ehkä vain runon aivoihini piirtämä maisema: pari puuta, vaitonainen kivi, huimaava näköala vaaran laelta korpia kohti. Ja jokin maiseman synnyttämä ajatus, jonka tuuli puhaltaa etäälle, kunnes sitäkään ei tarvita.”
Maritta Lintunen
Maritta Lintunen on jyväskyläläinen kirjailija, joka on julkaissut runoja ja proosaa: kaksi runokokoelmaa, kaksi novelliteosta ja romaanin. Tuorein teos on elokuussa ilmestynyt novellikokoelma Tapaus Sidoroff (WSOY).
Maritta Lintunen on oman kirjoittamisen ohella toiminut kirjoittajakurssien ohjaajana ja vetänyt runouden työpajoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa.
Lisätietoa kirjailijasta:
WSOY:n kirjailijagalleria
Sanojen aika
|
