Einari Paakkanen
Helsinki


”Olen syntynyt Jämsässä vuonna 1980, nykyisin asun Helsingissä. Koulutukseltani olen medianomi, erikoistuin Turun Taideakatemian elokuvalinjalla käsikirjoittamiseen ja leikkaamiseen. Luovaa kirjoittamista olen opiskellut mm. Kriittisen korkeakoulun 2-vuotisella kirjoittajalinjalla. Runojani on aiemmin julkaistu mm. Reviiri-antologiassa.”

Sähköposti: einari.paakkanen(at)hotmail.com





FAKTAT

Olympialaiset sojottavat.

Keskivertoihminen kuopsuttaa päätään suuressa teltassa alkumuodollisuuksien jälkeen.

Dalín ongelmana oli kurttuinen mies joka makasi hänen nenällään.

Juuri näin kävi myös Lutherille eikä vain hänelle vaan koko sorsastusporukalle, lepo vaan miehet.

Lehmistä saa oikeaa kohtaa painamalla maitoa.

Onnistunut planeetta edellyttää kirvan rakon hyväilyä.

Erämaassa pitää vieriä varoen.

Raamattu paljastaa, että siellä on muuten yksi musta sukka.

Joskus on ollut silmä, joka aloitti näkemisen.

Hännättömät ovikellot tulevat varmasti.

Gilles de Rais'n, 1400-luvulla eläneen ritarin pienellä täillä oli ihmeen paljon voimaa.

Tuolla on lapamatoäitejä, jotka kamppailevat murrosikäisten, koirankusetuksen ja muun keskellä.

Linné jakoi lehmänläjät niiden koostumuksen mukaan kolmeen eri luokkaan.

Siihen aikaan Darwin oli varma, että tuossa kissassa oli hänen isoäitinsä.




                                                               *  *  *




          Kuljen kohti vettä. Kärsivällistä, ruokatorviterttujen liisteröimää askellusta. Ruohikolla
säilytetään hämärään myytyä rauniota. Kulkeapa jokena sen

          pilareita pitkin ja sitten korvakäytävän paukahdus, paineentasaus, sukeltaessani mereen.
Postuumisti tasapainoaistini mukautuu horjahdukseen, jähmeiden

          varisten ahmiessa kasvojani ympäröivän kelmun, ja metrossa, minä odotan olemassaolon
huuhtovaa silmänräpäystä, muodonmuutosta, käytävää kiihkeään

          pyörryttävään koteloon, onteloeläinten tyhjien vatsojen värähdellessä. Olen siksi jalkeilla
näin myöhään, ja naapureita tuodaan lisää. Tai pikemminkin

          vetelehdin, purren taivaankannen sanomalehtipaperiin pakotettuja kyyhkysiä. Ryntäilen
kaatosateessa, kimallellen, parkuen jatkoaikaa, himmennystä.

          Se on tie helvettiin ja tyhjentää jälkeläiset moottoriveneistä sadekaivon viileään laukkuun.
Lupaavinta on tällä välin sulatettujen veteraanien pulputus.




                                                               *  *  *



kadut imevät leikkaussalinruskeat läikät
olen osa tätä jarruvaloa liukkaan salongin helähtävissä peileissä, olen jokainen viileä silmä joka
roikkuu tuulilasissa pois kääntyneenä, ja kaiken aikaa siluetteina
ikkunassa lumi lyö kylmiä huutomerkkejään

äkkiä vuodet kalisevat mustiin
koloihin minussa minä vierin minä vierin minä vierin minä mietin




                                                               *  *  *



keväällä osoitin kädelläni pientä sinistä
kiipeilytelinettä, johon heti kipusit, niin nopeasti
naulainen puola
viilsi vasempaan pohkeeseesi etten ehtinyt
muuta kuin ajatella
onttoja sääriluitasi tekisinkö niistä pillin




                                                               *  *  *



suutelen sinua, sylkeni
valuu gnostisesti
en ole vielä tehnyt sitä
mihin pystyn
mietin tätä kesää, kohta
tulee hämärää
paperinvalkeat pisteet
ahvenen kyljessä perataan pois
pian vedän ylleni villapaidan
pimeissä vuorissa
odottaa nurinkäännetty valo



                                                               *  *  *



hetkeä myöhemmin ajattelin kuivuneita
kiehkuroitasi ja piian lumpioitasi, ja kun veivasin
ikkunan auki, ja huusin olevani viaton, ei ehkä kulunut
minuuttiakaan kun jo
palasit, pikkukiviä suussasi, suu täynnä rahinaa sanoit, että
nujertamisen automatiikassa
ei ole mitään nähtävää, ja suutelit silmiäni



                                                               *  *  *



kun pommi osui, isomummi alkoi vaivata
taikinasta sydäntä tähän aika-
kauteen, maista hän sanoi ja pani sormensa
minun suuhuni
kuin kellokortin



                                                               *  *  *




se liikkuu, ikuisuuksiin
sivulle, taakse
lämmin kesä Volgalla 1925
josta jäi mieleen tajuttoman
iso monni
kohta siitän
surullisen olennon, joka konttaa
paikalle ja kietoo itsensä
kindermunaryönään
jostakin on puute
klo 08.00 ei mitään
pysyvää, kerää
vaikka marjoja talveksi saatana
kuivattavaan
uhriin liittyy kello, tuntemattomia
vatsavaivoja Jaskan
työhuoneessa
kuinka tällainen surullinen hölinä
ei voisi olla möyrimättä
lakanoitani rullalle
vai onko sekin kuoleman
tunne, kun nousen
ja lopetan lauseen
kesken yhdentekevän keskustelun
se on totuus
Jeesuksen oppi on selvä
peremmälle ei kengät jalassa
liika dödö tappaa
kokeile vaikka hauista
onko nyt sen aika?
käykö sitä sääli?
onko se ympyrä?
kovin pienet ympyrät mulla
tuossa nyt joitakin apukysymyksiä
mutta älä enää tekstaile minulle ristikoittesi
ratkaisusanoja ei minua kiinnosta
kun huone on muuttunut
varjokseen, oranssi amme, kahden
istuttava, mitä tunteita! säästöpaineiden alla
näemme
vierashuoneen sohvalle singotun
sukulaisemme
putoilevan sievissä osissa matolle
omituinen veren tahrima
keittiö kuin entinen rakkaus
minua hävettää
selittää enempää
ei kannata typistää siipiä
ei varsinkaan lapsiltaan, ihanat
kanoottimatkat ovat jokaisen mieleen
istun omenapuun alla, koska olen
huono nauhuri
mikä meni vikaan?
milloin?
kello 08.00, ei mitään
pysyvää, olemassaolon peittää
olemassaolo
metsä nukahtaa puistoksi
nivelpistiäiset lempivät ja ylikuumenevat
tämä on ensimmäinen riitani kanssasi
kuka rääkkäsi ketä, en muista
enää, otoksia sylkevistä suista, kuin äkillinen
juoksu sateessa, se oli kaunista
sinun ahdistuksellasi
on Toni Pastuhovin kapeankireä ääni
vyöryessään Prahan kaduille
mutta kun ostin tämän talon
minulla oli leikkimieltä
ilma oli raikasta
tuntui kuin hassut juovat olisivat
sinkoilleet huoneen poikki
ja me olimme ainoat
näkevät
lieneekö
meillä suunnitelmia
välimatkamme pidentyy vaikka
huoneemme on pieni
ja parvekkeemme vielä pienempi
eipä tullut mieleeni kysyä
kenen lapsi tämä on
mitä etsii ihminen
kun hakee vainajiin syötettyä tietoa
tulevat omat kouluajat mieleen
haukkuivat Stalinin koreografian
viikossa keksityksi



                                                               *  *  *



Nielaistuaan vahingossa luumunkiven mies tunsi
menettäneensä jotain vankkaa. Mutta harmaat kivimöhkäleet, joita hän aamuisin
istua tuijotti, olivat edelleen rinteessä.



                                                               *  *  *



viisaat istuvat
minun huoneessani
armeijan teltoissa on niin paljon vilskettä
kenttätuolien siniset selkänojat
muistuttavat maininkeja
Jeesus juo kaakaota älä häiritse häntä, niin on
tämänkin ajan alapoimu eletty
puiset kärryt
sidotaan tiehen
pakkosiirrettyjen takaraivot
jäljelle jääneen hiljaisuuden halkihuuliset
omenankukat
kainaloissa liikuskelevat luodit
vasaroidut ruumiit
palaveeraavat sielujensa kanssa
milloin meidän läsnäolomme
on torjuttavissa ja milloin kutsuttavissa
takaisin, viisaus on
kaikkien vedenpuute




                                                               *  *  *




Ja mitä tulee Häneen
Hän purkaa kärpäsiä
kimmeltäviin osiin, keinuttaa
rannikkoa ja herättää
kuolleet, raappaa Amazonia.
Aika nukkuu kerällä
Hänen jalkopäässään, balsami
tuoksuu, Hänellä on
ilmavaivoja, pilli soi
uikku uikuttaa, Maria keskellä
kylänraittia kohoaa taivaaseen
harvat seuraavat