|
Terveisiä maailman reunalta
Minulta on säännöllisesti haastatteluissa ammattini takia kysytty, että miksi asun Porissa. Kysymyksen piilomerkitys on, että miksi en asu Helsingissä tai edes Tampereella. En lähde tässä purkamaan vastausta tai asumishistoriaani muutoin kuin sanomalla, että miksi en asuisi. Tietokoneen näppäimistöä ei kiinnosta kulkevatko sormeni sillä New Yorkissa vai Nakkilassa.
Pori tuntuu välillä olevan joidenkin näkökulmasta universumin reuna, josta saattaa vahingossa pudota olemattomuuteen. Toki se saattaa siltä vaikuttaa, täällä on junien päätepysäkki, eikä laivoissakaan kulje kuin tavaraa ja merimiehiä. Olen viime aikoina huvittanut itseäni ajatuksella asumisesta maailman reunalla. Onko jossain laitakaupungilla portti, jossa lukee: Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää?
Yksilölle paikka, jossa asuu on tietenkin keskellä maailmankaikkeutta. Se vaatimaton julkisuus mitä olen saanut, ei ole asettanut minua marginaaliin ainoastaan asuinpaikkani, vaan myös töideni sisällön takia. Ensimmäistä kirjaa syytettiin tahallisesta rankkuudesta, vaikka rehellisyyden nimissä: kirjoittelin aiheista, joita mieleeni pulpahteli. Viime syksynä ilmestyneen romaanin yhteydessä on kyselty, että mistä ihmeestä voitkaan keksiä moisia henkilöhahmoja ja tapahtumia. Eli suhteessa yleiseen normiin olen kirjailijana sekä fyysisesti, että henkisesti periferiassa.
Urani on niin alussa, että en ole tieten tahtoen asettunut mihinkään positioon. Rock-tähtien ja Timo K. Mukan kuolemaiässä 27-vuotiaana minulta julkaistiin vasta ensimmäinen kirja. Mukka eli tosiasiallisesti periferiassa, nyt mediaähkyn aikakautena olen huomannut, että erakoituminen ei onnistu, koska on vähintäänkin uutiskoukussa. Jos koko ajan on mahdollista tarkistaa netistä, onko maailma kaatunut, tulee sitä tarkistettua liian usein. Olisiko Dostojevski jaksanut puurtaa yksin mestariteoksiensa parissa, jos hän olisi voinut kirjoitella ystävilleen pulppuilevia sähköposteja tai tilittää tunteitaan blogissa?
Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Olen toistaiseksi määritelty marginaalikirjailijaksi kahden teokseni perusteella. En kirjoita tieten tahtoen outoa kirjallisuutta tai asu epätyypillisessä paikassa. Eikä minun näitä oikeastaan tarvitse analysoidakaan, ainakaan julkisesti. Sitä varten on toisia ammattikuntia. Vaikka kirjailijantyö on kovaa puurtamista, olen silti luomisvaiheessa intuitioon luottavia ihmisiä. Ensimmäinen mieleen tuleva tietovisavastaus on yleensä oikea, vaikka se vaikuttaisi kuinka absurdilta.
Puolenvälin huomio: tällaiset esseet ovat toisinaan rasittavaa kielellistä ja mielellistä runkkailua, eikö totta? Vaikka en ole edes FM, kuten suurin osa ikäpolveni kirjailijoista. En ole maisteri laisinkaan, edes uimisessa. Vietin merkilliset neljä vuotta vapaamielisessä taidekoulussa, ja mainittakoon tässä se mitä minulta myös on kysytty joka haastattelussa. Kyllä, siitä oli hyötyä kirjailijan uraa ajatellen. Opin siellä rohkean itseilmaisun lisäksi luovan työn prosessin, joka on tasapainottelua unien maailman ja järjestelmällisen työnteon välillä. Unohtamatta koulussa oppimaani itsekritiikkiä, joka liian monelta puuttuu tänä omakustanteiden kulta-aikana.
Mutta vielä periferiasta, itse en määrittele itseäni vaihtoehtoihmiseksi. Olen missä olen ja kirjoitan kuten kirjoitan. Toiseuden oletus tulee muualta kuin minusta.
Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa Jarmo Papinniemi sanoi jotain siihen suuntaan, että Käärmeenpesä-kirjassani on kenties suomalaisen kirjallisuuden historian perverssein henkilöhahmogalleria. Totta osittain, eiväthän rakkaat mielikuvitusystäväni televisiomainokseen istuisi, mutta perverssiys, muiden toiseuksien ohella on erilaisuutta suhteessa johonkin normiin, joka on usein illuusio, joskus numero tilastoissa. Samalla tavoin kuin Pori on periferia vain jostain muualta katsottuna.
Jos, ja kun jatkan pitkäjänteisesti vasta alussa olevaa ammattiani suomalaisena kirjailijana, kirjoitan luultavasti joskus teoksen, joka asetetaan johonkin muuhun kategoriaan kuin laitamille. Se on jopa todennäköistä ainakin, jos en kuole ennen aikojani tai päätä luopua kaikesta ja muuttaa erämaahan meditoimaan.
Luotan intuitiooni, ja jos tuntuu vahvasti että jokin tarina on kirjoitettava, uskon että sillä on merkitystä muillekin kuin minulle. Nimittäin samalla kun puran vanhanaikaista taiteilijamyyttiä ajattelemalla, että tarina kirjoittaa minua ja toimin vain jonkinlaisena välikappaleena, edistän sitä myöntämällä, että toisille ihmisille suodaan se etuoikeus ja velvollisuus, toisille ei.
Joka tapauksessa, minulle tarinoiden sepittäminen ei ole omituista, vaan yhtä luonnollista kuin mikä hyvänsä ammatti jollekin, jolla on siihen taipumusta. Niin kiehtova kuin eskapistinen fantasia maailman reunalla elämisestä onkin.
Hanna-Riikka Kuisma
Hanna-Riikka Kuisma (s.1978) on porilainen kirjailija. Hän valmistui Lahden Taideinstituutista kuvataiteilijaksi vuonna 2001, mutta on sen jälkeen keskittynyt päätoimisesti kirjoittamiseen.
Kuisma toimii mm. kolumnistina ja taidekriitikkona Satakunnan Kansassa. Lisäksi hän kirjoittaa monipuolisesti juttuja nuortenlehdistä kulttuurilehtiin ja säännöllisesti sanomalehtiin.
Lähde:WSOY
Lisätietoa kirjailijasta:Wikipedia
|
