Olli Hyvärinen
Helsinki


"Olli Hyvärinen, s.1958, helsinkiläinen sanatyöläinen ja kustannustoimittaja. Julkaistu tuotanto: Risa Paha, romaani, 2001; Viimeinen sana, fragmentit ja trivialiteetit, 2003; Haavekuvia, kolme draamaa, 2003; Kukkien järven itäpuoli, runoja, 2004; Mikä työmiestä vituttaa, runoja, 2004. "




KULLERVON KIROUS


Hannu Salama alkaa olla tämän maan viimeisiä vihaisia nuoria miehiä. Hän ei sovita eikä unohda. Runokokoelma Jatkuu huomenna (Otava 2004) jatkaa aikaisemmista kokoelmista tuttua armotonta rienaamista, mukana ovat edelleen riemukas Maiju Lassilan mieleen tuova verbaaliakrobatia, mukaeltu kalevalainen mitta sekä herkempi, yksityisempi puoli, joka nousee tässä kokoelmassa enemmän esiin ja tuo siihen tummanpuhuvuudestaan huolimatta uudenlaista syvyyttä ja sävyjä.


Inflandia

Kokoelman avaa Bogomolotovinflandia. Jo otsikko on runo, tiivistämisen taidetta. "Kun kirkastuu yön usva harmaiksi sataneisiin ikkunoihin,/ ikäkulut Nokia-haisaappaat laahaavat takapihaa/ kuin mummukodin loppuvirsi./ Sitä koko Suomi katsoo ja aamun kirkkaudessa kuin itse/ roskiksen kansi sois." Siis propaganda, joko kansallisromanttinen tai uudempi, Suomi tietotekniikan kärkimaana Nokioineen, vastaan omin silmin nähty todellisuus. "... tuhat/ krapulan pesemää naamataulua askeltamassa rotanharmaana/ köhisevää niin monen Venäjän ruusun kukittamaa asvalttia Kolmatta/ linjaa jyräävissä Nokia-onnenrenkaissa, tämä uusi olympia- aate/ isänmaan aamunkoitossa tämän Takasivun Tytön, tännehän kuulun,/ kurjalistoon, aurinkona Halonen, kuuna kullan valkeana naama/ Lipposen."

Hyvänen aika sentään, kirjoittaako joku vielä suoraa yhteiskunnallista, jopa poliittista runoutta, unohtamatta taloutta ja historiaa? Kuinka se on mahdollista? Ja eikös tämä Opera Finlandica, punainen mylly, lähentele jo suorastaan kulttuurivihamielisyyttä: "Sinä juotit Muusalle Finlandiaasi ja subventoit sen pyllyn alle/ koko Patria dedit -kasan markan seteleitä. Odottamatta tulta/ Walhallasta raapaisit libreton Kreugerin klassisesta kupeesta ja/ kiljaisu pudotti kattokruunun Viimeisen Työväenedustajan kaaliin/ ja ulosti miehen pajatsona kauhomaan vesivelliä lippujonosta/ leipäjonoon denaturoiduille. Ja kun huutoosi vastasi Punainen Mylly/ lahden takaa, yhdessä te panitte viljasta kaljaa, mutta investoitte vasta/ pakon edessä kusiputkat syysyöhön ja silloinkin vain varjelemaan/ noblessin nenäontelot kusetettujen ammoniakkiletkahduksilta./ Yhdessä te libretoitte Leninistä lotta Lunkreenin, Marxista/ Mannerheimin, veditte köyhää kölin alta, lapset nälkäkurjet lennätitte/ raatokärpäsinä ruusuiksi sinipunavalkosiin purjeisiinne."

Siinähän ne ovat, Töölönlahden ympärillä, kaikki oikea kulttuuri, viimeisen työväenedustajan eduskunta, ooppera, finlandiatalo, sanomataloa tietenkään unohtamatta ja viimeisenä eikä suinkaan vähäisimpänä myös Villa Kivi, vaikkakin rapakon toisella puolella, entinen Maila Talvion pitsihuvila, jolle Aleksis on saanut, kysymättä, nimensä luovuttaa; ja tietenkin voi aina kysyä viihtyykö Kiven henki siellä ja olisiko hän itse tuonkaltaisissa paikoissa viihtynyt, epäilenpä. "Mutta sinä naakahdat, sinä mestarilaulun lentävä parvi rapakon/ kummankin puolen, väriset kuin kaatamasi haavat, törmäät oman tehtaasi seinään, taitat siipesi kirkontorniin jossa vuosisadat veisasit/ kolikkokettingin paremmassa päässä nöyräniskoja polkumyllyysi. Sinä/ variset kuin Carraran marmori seitsemän maakunnan kotoiseen/ nälkäpuuroon jolla kuvittelet tukehduttavasi huutavat kivet kaikkien/ teittesi varsilta."

Mutta melkein unohdimme joukosta Paasitornin, ehkäpä siellä: "Oi miksen uskonut kolmiota Pitkänsillan kulmassa./ Sä ruusu Sörnäisten mun kraatteriisi horaisit/ ja hetkutit ja hemputit Yhteiskunnan Portin edestäni säppiin./ Ja minä laukkasin takaisin metsään missä peurat ja gasellit käy,/ hirvet nurkkaa nuohoovat, mustikkasuutaan karhut/ ja kitaansa hukkakin kai." Ei ole runoilijalla, kansanlaulajalla, sijaa täällä, menköön metsään, maalle, alasajettavalle: "Ja kylässä, kylässä puitten varjot vispaavat matkahuollon/ vaahtopäätä kansaa, kirkossa armon viiniä nauttivalle paremmistolle/ aukoo Jahve synnin puremaa turpaansa refränginä rikas, rakas, köyhä/ varas. Kyllä maalla on mukavaa."

Sotasurmaprojekti on polkaistu liikkeelle, ilmeisesti aikaa on tarpeeksi kulunut, ja kaikki jo melkein onnellisesti unohtunut, Salama pitää käynnissä yhden miehen totuuskomissiota, jonka sävy ei ole ihan virallinen: "Oi Vapaus, sä lapsi tammikuisen lehdon, sinä marsipaani/ joka et kylmänä leviä,/ sinä tulit vaikket kirjoittanut, johdollas punatupsukokkien/ ja kylmäkköjen/ ravitsemuskeskukseen käy eespäin väki voimakas,/ kun se on aina auki./ Oi Demokratia, sä puima-ahollekin lankesit kuin viikatemiehen uni/ varsinaisesta otria-olosta, jossa liha niitetään/ ja pannaan latoon piiloon,/ kannoit pöytään silakanpäitä lunttulootan kanssa, kuorrutuksen/ pelkästä ilmasta pursotit akanalimpulle jonka katukuiluun heitit:/ syökää köyhät syökää! Mutta kylläpä te syöttekin."

Tämä rienaava iloittelu ikävillä, unohdettavilla asioilla, ei peitä harvinaislaatuista tosissaan olemista, ja jatkuu tähänkin päivään: "Ja menkää loputkin, lainasi Harvardin kouluttama kondiittori kun/ leijona pyyhki pyllönsä siniristilippuun ja lätkäisi seinälle tuoreimman/ osavaltion päiväkäskyn: ei meilläkään surulla syyvä, Tämäkin on Amerikkaa..." ja lopulta putoaakin aikamoinen pommi: "Mutta sanokaa mitä sanotte,/ läpiammuttujen irrottelumestoissa, tähtilippusateen roihussa/ kytee sirppi ja vasara sammumattoman mustana./ Sen vain runoilija hiffaa anemone nemorosan vanhenevasta/ vastavuoroisuudesta." Uhka ja kirous ovat edelleen latenttina, piilevänä, olemassa, ja aivan omasta ansiostanne; ja sen, totta puhuen, hiffaavat muutkin kuin runoilijat.

Osasto kaksi alkaa intiimimmin ja ennakoi sävyn vaihtumista, mutta vielä ei ole aika, maailmantuska ei jätä rauhaan: "Minä kirjoitan aamuun saakka ulottuvaa säettä/ kuin maailman kipu olisi hellittänyt/ ja antanut hiirenkorvien hyppiä ilosta kohden mustarastaan laulua./ Mutta kun valkenee, tohtori Sharonin katerpillaattori,/ hoitotyön kuningasajatus,/ tuuppaa tiikeri tankissa sisään ja ulos riivaajia, repii requiemiä/ kuolemansairaille pyhitetyssä Karmeleonttiköörissä./ Tämä on tosi vapautta, kaikkien liljojen toukokuu./ Sairaalaelämää maailman kipeitten korvien välissä/ Res Publica katsomossa peukalo ylöspäin aina/ kun rättipää putoaa kuin omena Eedenistä/ suoraan lehtori Auschwitzin helmaan." Aika suoraan ja jyrkästi sanottu, osat ovat vaihtuneet. Ja yleisemminkin, jos pelkää, että joku saattaa loukkaantua, voi samantien lopettaa kirjoittamisen tai siirtyä taideteollisen viihteen tuottamiseen.

Ja nyt lähtee terveisiä Amerikan Mr Presidentille, joka muuten on alkanut käyttää yhä useammin sanaa sielu sekä itsestään että muista hyvistä ihmisistä puhuessaan. Tämän vapauden valtakunnan perinteet ovat hienot ja pitkät: "Ennen sinä Mr Presidentti vain piirtelit harakanvarpaasi,/ käänsit peukalosi Asentoon kun puuvillavainioitten valkeat korpit/ raakuivat lupaa nokkia viimeisetkin kyynelpisarat/ verille kidutetuista silmänvalkuaisista, vapaudessa/ josta ihmisveri kauan sitten ryystettiin/ palavan ristin varjossa nyljeksitystä ruumiista." Ja mihin on tultu, vapauden levittämisellä on hintansa, Suuri Sielu toisessa sukupolvessa saa Salamalta tällaisia terveisiä: "Niin sinä sen luulit jatkuvan./ Mutta saparoosi sait sinä Oikean Järjestyksen/ pienisilmäinen vahtikoira kun Hirnahduksen pelottamana/ heräsit betonipilvessä ja haistoit sateessa kastuneen kamelin./ Kun romahdit kera Mater Capitalian jonka savijalkojen välistä/ luulit tulevasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita."

Hauska viittaus tämä savijalkainen jättiläinen, valkoinen mammutti tai dinosaurus, joka saattaa hyvinkin pian olla arkeologiaa, myyttistä perimää, niin kuin jättiläiset ovat. Mutta ei vielä, tehtävää on jäljellä: "Kaasuta oi Suuren Iskän poika joka haluat kasvaa. Anna ristin palaa,/ lihan savuta, veren lentää, retkeilysi kylvää tuhoa vuorille,/ joitten kainaloissa/ naiset kiskovat nälkävankkureita kuivuneet kyynelkanavat/ täynnä hiekkaa./ Pommita punainen risti tuhkanhrmaaksi oi Suuren Sankarin poika,/ huulillasi vapauden laulu, aisteissa vuosisatojen pimeimmät tulpat./ Ja kun maapallo vaikeroi sukuvikasi kynsissä, revi auringolta hampaat/ ettei se hymyilisi. Työnnä kiilat tuulen kynsien alle ettei se/ vuorensyrjää vasten/ kuiskisi tulevaisuudesta ilman sinun valtakuntaasi./ Kaasuta Mr Presidentti, anna öljytyn ristisi palaa kaikkialla,/ kielen laulaa lauluasi: joka ei ole puolella, on vastaan./ Naamioidu ihmisoikeuksiin, kiedo tähtilippu burkhaksi,/ piilota sen alle Pentagon ja ryömi hymysi kanssa/ autiomaaksi pommittamaasi ihmismieleen,/ kunnes se on yhtä amerbania kaikki./ Sillä muuhun et kykene oi lentäjän poika./ Kunnes se on yhtä amerbania vaan ei polvillaan/ imemässä teurastajannuijastasi viisumia Paratiisiin, ei koskaan./ Sillä koko rojahdus törröttää ikuisesti sukusi ja heimosi unten mailla/ minne hautojen tuskanhuuto on upottanut/ kostosi ison mädän omenan..."

Olipa kerran faksi, joka aivan itsestään, pyytämättä alkoi laulaa ikävää laulua, joka sitten hävyttömästi vaalipaneelissa levisi. Kertoi se pienen maan pienestä pääministeristä joka kaikessa hiljaisuudessa, niin hän kuvitteli, kävi housut kintuissa nuolemassa Suuren Iskän pojan, sanonko mitä. "Mitä sinä teet nyt, prinssieversti Mooses joka johdatit kansasi/ hiekkamyrskyyn pelaamaan amerikkalaista vesipalloa, kauaksi/ lupaamastasi maasta? Ja mitä teet sinä, oi vasta huudettu Keisarinna? Ripustatko/ luvatusta maasta kaivetut Chandra Loven harmaantuneet aluspöksyt/ siniristille tarkoitettuun tankoon muuttumaan tähtilipuksi jonka juurella/ prinssieverstisi sanasynnyttimet erittävät perheellistä verbaalituhnua/ ennen kunnon jöötiä joka kivetään natoraudaksi aboriginaalien/ kurkkutorveen? Punaruusut on kuihtuneet, mutta kelpaako myös/ sinulle kotoinen puolukka, punaiset marjat kirkonaidan takaa/ mutta harjusoran puolelta prinssieverstisi lakaistua parlamentin/ portaat Punavankien historialla, väätessään punavankien puoskista/ vanapunkkeja? Panetko sinäkin kännykänlangat laulamaan itseään/ myyvän persläven äänellä Ylistystä tälle sisäänjaetulle,/ baijerilaisuudessaan uiskentelevalle kuplavolkkarille historianaan/ Saksan betonitiet, sisätiloissa Mickey Spillanen harmaa jenkkitukka/ sepelöidyssä metrotunnelissa?" Lähtemättä enempää arvuuttelemaan vasta huudetun Keisarinnan henkilöllisyyttä, onko se prinssieverstin puoliso vai ensimmäinen naispresidenttimme, joka jääköön jokaisen lukijan oman mielikuvituksen varaan, on todettava, että Salaman runoudessa ja todellisuudessa on paitsi mukana historia, perinne edelleen vaikuttavana ja elävänä elementtinä, myös sen kaltaista hävytöntä hurjuutta, joka pyyhkii mennen tullen pöydältä nuoremman polven katu-uskottavat "kovat jätkät", joita sinänsä ilahduttavasti on alkanut ilmaantua Turun suunnalta.

Pienen opportunistisen maan opportunistisessa historiassa ja nykytodellisuudessa on yksi ainoa kestävä viisaus, ja kaikki muu on aina haihattelua tai "virvatulia", nimittäin päästä minkä milloinkin vallassa ja voimassa olevan "kansainvälisen yhteisön" tai liittouman sateenvarjoan alle, parhaimmillaan kuuliaiseksi sudenpennuksi, seurauksista huolimatta, joista Jumala edelleenkin meitä varjelkoon. Joten suunta kohti kaikkia mahdollisia poliittisia ja sotilaallisia"ytimiä", toteutetaan niitä sitten Saksan tai Yhdysvaltojen tai tämä uuden liittovaltion johdolla. Johan sateenkaaren punaisemmalta laidaltakin kuuluu kutsuhuuto: "Kaikki maan työläiset ja työttömät, liittykää nopean toiminnan joukkoihin!" Sillä demokratiaan, siihen globaaliin, kuuluu vastuunkanto, vaikka kuten Syksyn pyrstösulissa: "... hile koristaa seinät, halla ja yö levittävät saastehuntuaan./ Syyslehtien sekaan romahtanut toinenkin savitolppa kytee/ asfaltin ja jään mustavalkeassa ruudukossa johon kiskot ja kumi/ kuljettavat tarttumaan toimeen ja takaisin maksamaan/ pelkistä seinistä,/ imemään Sanavalmiin Pässinlihan määkimää ylistystä/ Valkoiselle kunkulle/ ja hänen romahtaneille tolppajaloilleen molemmissa/ nurkissa viidakon./ Jossa verkkoihin ajetut metsästävät vapautensa roskiksista,/ nuolevat ihmisoikeutensa kiviseinistä ja pieni vihreä ministeri,/ ainoa toivo, nousee porkkanan perässä eduskuntaan,/ tämä on demokratiaa,/ meitä keisarit ei enää vaan leimuvan lemmen ja/ vihan verettömät julmurit."

Mitäpä siis direktiiveistä, perustuslain ylikävelemisistä, turhista kansanäänestyksistä, kun edessämme on näin loistava tulevaisuus: "Syksyn pilviksi pölähtäneet betonijalat! Tuplavalo kaikilla teillä!/ Hakekaa syyllistä kristityt, hiekkakirppua Saharasta!/ Se vaihtaa mannerta delfiinin selässä ja lähestyy sinua Eurooppa./ Ja mitä teet Eurooppa, sinä neljänkymmenen prosentin loppurysäys/ jo alennetuista hinnoista. Kasvoinasi kärsimysten malja,/ Kukkurainen Lacrimae Christi huijarien greippisiemenliuoksessa./ Ja minne sinä pakenet Eurooppa kun/ betoniburnuusiin kääritty ydinkumahdus/ upottaa Istuvan Härän paskaan myös/ arvomerkintänumerosi hologrammin/ ja vuosituhannet pulpunneen Lähde Harmaasilmän viileys/ katkaisee mustan varmuuslankasi klassisesta moderniin/ tässä kuumien koirien, jätetynnyrien teräs- ja lasiarkkitehtuurissa,/ jossa aidon tunnistusoperaation vesileimaiset väärennökset/ meitä ei enää hoivaa, ei edes vereen tahrittu muuntotaulukko/ jossa viimeistä valoa vasten toistuu etusivun kuva ja arvomerkintä."


Pieni kansanlaulu

Kokoelman kolmannesta osastosta lähtien tyyli ja sävy vaihtuvat jyrkästi kohti yksityisempiä tunnelmia, muistoja ja mukaan alkaa tulla mukaeltua kalevelalaista mittaa ja tuntua että Salamalla on syvät juuret Kantelettaren kansanrunoudessa, joka on pohjimmiltaan aika sinisävyistä ja karua kertomusta niinsanottujen tavallisten ihmisten elämänolosuhteista, toiveista, pettymyksistä ja usein aika pienistä ilonaiheista. Henkilökohtaisesti arvostan tätä puolta Salaman runoudessa suuresti, ehkä sen takia että itse olen aivan heikkona kantelettarelaiseen mielenmaisemaan, sen tummasävyiseen ja tekisi mieli sanoa realistiseen lämpöön. Ja mitäpä meillä suomalaisilla loppujen lopuksi muuta omaa on kuin kieli ja sen kautta, hyvinkin kaukaa välittyvä ja edelleen tunnistettavissa oleva mieli.

Aluksi tulee ei ehkä niinkään nostalgisia, mutta kuitenkin haikeita muistumia menneestä nuoruudesta Mansessa ja Nääsvillessä. Toukokuun toisessa sunnuntaissa, joka taitaa olla äitienpäivä: "Sinitaivas soi nuoren kauniin naisen/ jota Mustasukkaisuus tanssitti/ ja Tango Nocturno vei./ Muualta kuin kasetilta/ en häntä löydä enää." Salama viittailee usein musiikkiin ilmeisesti itsekin musikaalisena, ehkäpä jopa laulumiehenä, klassisen ja oopperan lisäksi Suomeen rantautuu iskelmä ja muu populaarimusiikki: "Mä olin viidentoista kun Eisenhower valikoitui ja talvisodan/ jälkeinen tusina vuotta repäisi karvapuolensa auki tulevaisuuteen/ äkkiäkasteltujen, nelikulmaisten kuulalaakereitten/ heimambo-lätinöissä. Niin kolisi elämänlaatu ylös ja mä monta vuotta/ luulin että mua ei petetä enää, koska Risuharjun Lazzarellan veti/ silkkisukan jatkoksi vasta vuosi kuuskaks joka myös Eichmannin/ ripusti velvollisuudentuntoonsa ja niin olin minäkin kuin vapaa..."

Viihteen ja tanssilavojen kulmillakaan ei kuitenkaan punaisen Tampereen yhteiskunnallinen todellisuus pääse unohtumaan, eikä se Salamalta ole unohtunut vieläkään, päinvastoin kuin niin monelta jopa punaista sukutaustaa omaavalta "kulttuuri-ihmiseltä", joille riittää oman "Taitelijaksi" kasvamisen ja kehittymisen kuvaamisen, sen tärkeimmän, joka niin hirveästi meitä kiinnostaa, ohella pikku muistelot opiskelija- tai teatteripiirien taistolaisuudesta. Kuinka käy, kun väärän sosiaaliluokan nuori mies tavoittelee valkolakkityttöä, sitä voi miettiä itsekukin, nyt kun olemme kovaa vauhtia menossa takaisin kohti luokka- ja sääty-yhteiskuntaa, Improbaturhan siitä tulee: "Tämä tapahtui ennen kuin Vanhan kaartin kakkoskentällinen/ istuskeli itsensä Nääsvillen mukiloista hautaan ja minä penkiltä/ pudonnut Sinut oi Valkolakkini johdatin lähelle meidän porukan/ punaista perälautaa: Pyynikin santalämpiöön, norsupolulle Hämpin/ ja ampumarata Moskovaan. Vaan loisteessa tangon ja soidessa kuun/ sinä silmilleni nykäisit mun teryleenihuopakotsan eikä Mies Mansen/ edes suutele naista hattu päässä. Vain kyynelharson läpi sydämeni/ selaama ihanuutesi keinui takaisin Hermann Hesseen." Josta tulee mieleen, että minnehän Hessekin on kadonnut, yhteen aikaan hän oli "piireissä", muistan hyvin, suorastaan kulttikirjailija.

Tervattomalla asemasillalla, johon nokka eikä pyrstö tartu, ihminen on, siis matkalla tai sen odotuksessa: "Lokakuun kuutamossa, pylväältä pylväälle/ nuoruudesta toiseen se arka viesti aaltoili/ ja niinhän sun puhelintyttösi tuli ja meni./ Mut hajussa häipyneessä onkapannun/ sinä istut sateitten museoimalla puskurilla/ ja odotat ruostuneelta vihellyspilliltä/ lupausta päästä takaisin Suveen,/ syntymäsi kuulle edes,/ keskelle ikävyyttä ja hämäryyttä missä rapa lentää,/ mut stoke savuaa ja kiskot kiiltää/ ja kolmannen luokan puupenkillä/ sydämesi hamuilee ikuisuuden alushametta/ jonka tuoksussa matka jatkuu eikä pääteasemaa näy."

Salamalla on kyky ilman suuria sanoja, irtonaisella ja rennolla tyylillä, yhdistää idyllinen elegisyys karuun todellisuuteen ja perustuntoihin. Ja hänessä on myös herkempi sivustansa, joka iän lisääntyessä alkaa tulla selvemmin esiin, esimerkkinä olkoon ote Sorsaemon sunnuntaista: "Sinä ikuisuuden yksinkertaisuudella/ imeskelet vauhtisi asvaltista./ Tänään katu vetää horkkaa allasi/ joki määräsi päässä jatkaa sikeää kulkuaan pois/ eikä mikään öljyvuoto sinua pydähdytä, reunakivet/ joilta ihmislapset kerjäävät hellyyttä./ Ja sinun ajanlaskusi ruostuttaa virastojen kulmaraudat/ joilta heikot turhaan kerjäävät suojaa./ Mutta sinä lapsinesi pääset sinne missä joki/ jatkaa alituista kulkuaan aikaan/ jolloin matalikkoihin karahtanut hymyni vielä/ humisi purjetuulena isänmaan rantaan, kaukaiseen saareen./ Tänään paljas taivas kuljettaa/ vihdoinkin kuljettaa minut mukanasi/ lehmusten kattamaa hiekkatietä/ hitaaseen lehtimetsään/ joka ruskettumalla kuoleman voitti."

Näin tapahtuu huomaamattomasti liukuminen kalevalaiseen mittaan ja mielenmaisemaan: "Aamurusko. Päivän polte./ Pitkät varjot illanhetken./ Nyt ne on takana kaikki./ Näinkö vain ehtoo on edessä,/ kolkko kylmyys kantapäillä?/ Työtkin tuokiossa tehdyt,/ laulut hetkessä helätetyt./ Näinkö äkkiä se lähti?" Tämä peruskokemus, joka jokaisella ennemmin tai myöhemmin on edessä, nousee keskiöön kokoelman keskivaiheilla, ja ilman katolisuuden myöhempää saastuttavaa vaikutusta kuten alkuperäisessä kansanrunoudessa. "Musta oot rastas laulajaksi/ riemuvirttä vierittämään,/ keltanokka koivikossa/ vihreässä maailmassasi/ varhain valkorungon päässä/ vielä syksyssä syvällä./ Pöllö kai olet, pikkulintu/ yön kai olet yllättämä/ pimeänkin piirittämä:/ käenpojan pudottamana/ mätäkuussa, myöhäisellä/ lemmenlaulua luritat./ Paina polo pääsi piiloon/ ennen kuin on päällimäisnä/ valon vaippa taivahalla./ Ennen kuin on syksyn saapas/ nokkaas suohon sotkemassa." Aikamme kansanlaulaja, edeltäjiensä tapaan, näkee itsensä tai projisoi sen luontoon; sitä en tiedä pitivätkö edeltäjät itseään pöllöinä.

Perinteestä nousee nimettyinä esiin Lemmin poika ja Kullervo, mikä ei ole yllättävää, nämä kaksi perushahmoa ja miehen mallia, ovat sitä syvärakennetta, jotka eivät hevin katoa, ja joihin Salama, ellen aivan erehdy, samaistuu. Lemmin pojan valituksessa: "Tämän liiton raunioilla/ kylmät kynttelit palavat./ Kuoropojat pyhän laulaa/ akkain äänet arjen antaa./ Kerran hulmui harsohuntu./ Sulhaspoika mustissansa/ ammoin aarretta talutti/ papin eteen mustaviitan./ Purjehti pari pyhäinen/ riti rinnan. - Rakkautta/ myötä- ja vastamäessä/ vannoi veikko vaimollensa.../ Sen turmelin, sen hävitin/ tunnetulla taidollani/ tarinoida tyttärille/ luihuja lotille loruta." Post scriptumissa itsetilitys jatkuu: "Viinapäiset villitykset/ humalaiset hulluttelut/ vievät mielen mietteiltäni;/ ohjeet ihmisen elämän/ alkavat unohtua, mutta:/ mielen sain ja siitä kiitän/ kielen hain ja sille riitän/ tottumatta toistaiseksi/ muunlaiseenkaan maiseen malliin/ taivaalliseen toitotukseen/ kuin on ihmisen elämä/ pyrkimykset, ponnistelut/ kohden onnea ominta/ muuanne kuin muodin myötä/ autuaitten aitioihin/ orrelle parempain parven."

Kaksi on kansanlaulajalla kultaa, iäkkäällä, nainen ja kuolema. "Tulithan kultani, tulitpas!/ tulit talvipakkasella/paleltuneen puiston poikki/ keskelle kylän kolean./ Kylmään kivierämaahan/ loihdit linnunsiiven lyönnit./ Seinään taikoi suuntaviitan/ lämmin sormes, lauseen laittoi:/Kuljemme kevättä kohden." Rakkaus, ystävyys, saa tuhlaajapojan palaamaan keveämmällä, itseironisella mielellä jos ei kotiin niin taloon kuitenkin: "Talon oot tallella pitänyt,/ pihapiirin puhtoisena./ Tappuraa ei työnnä tontti,/ piennar pullistu pajua./ Omppupuut on oksittuina, puskat marjoista punaiset... Mitä on tallella taivahassa,/ siitä kun en paljon tiedä/ maan päällä matava; mutta/ nyt on helppo hemputella/ kotipolkua poloisen/ kun on saappaat siekaleina./ Lempeää on lettivehnäs,/ makeaa on maitovelli/ kun on hampaat hukka vienyt,/ ikäkuluina ikenet."

Ja Sylvesterin yönä realisoituu sen toisen kullan kuva: "Mikä vei voiman vuosistani,/ lyijykengästä hevosen/ valoi tinat toivottomat?/ Harmaan varjon peiliin piirsi,/ surun äänellä sähähti?/ Taionta tavoittamaton,/ näky kuin naimaton neiti,/ Kulta kiinniottamaton:/ Aika! Ainut lahjomaton/ surun äänellä sähähti/ Sylvesterin säikäytti/ upottamaan uudenvuoden/ peiliin kuoleman kuviot./ Aika, ainut lahjomaton,/ kiertokulku kellotaulun/ kynttilät toi neljään kulmaan/ kiiltävänä kuvastuvan/ valkomustan peilipinnan/ - kuvan kultani tulevan."


Kullervon kirous

Salama venyttelee mahdollisen ja mahdottoman rajaa siirtyessään vanhalla mitalla kommentoimaan modernia maailmaa ja nykyaikaa, mutta asia kyllä tulee täysin selväksi. "Tätä on roistojen runous/ älli ämmäin änkyröitten: tehdä tikusta asia/ toivehista tuohikontti./ Kantaa vettä kannettua/ olkirihmaa ripustella/ onnistuneen otsaluulle./ Puida pitkään pääsemättä/ elämää edestakaisin./ Jumalille juorotella/ huoritella niiden hurtta./ Ulvomalla ulkomaista/ ranskalaista rakkautta/ porvareitten pokkuroista/ sievät saada silitykset,/ akkalauman arpomia/ prenikoita, palkintoja.../ Ei sovi mestaksi minulle/ rankoluuna räytyneelle:/ pärkynyttä päästökirjaa/ jakaa porttoin pyttykerhot,/ myrkkyjä on mehut maijain/ kyitä kuttujen kupeissa." Kirjallisissa gaala-illoissa, tähtisateen loisteessa, linnoissa kreivien joulukuun kuudentena ei edelleenkään Sven Tuuvaa ja Salamaa näy. "Sitten mä runolle rupean/ sitten pyrin palkinnoille/ kun on täynnä laitaa myöten/ mielet tuskaansa totista/ kurjan kautta kansakunnan/ halki häväistellyn heimon./ Sille laadin laulelmani/ sille runoni rakennan/ konsa kansat kyllästyvät/ repivät itsensä irti/ herrasväen hohtimista/ piilukirveistä petojen."

Alavetelin kappalainen, Kokkolan kirkkoherra, valtiopäivämies, historiamme ehkä merkittävin valtiollisista ja taloudellisista asioista kirjoittanut, diletantti muuten ja tietenkin, aika autuaasti unohdettu, vaikka hetkeksi taisikin saada kuvansa viidensadansadan markan seteliin, lausui jo 1700-luvulla, ettei kunnon kirjailija koskaan unohda osattoman asiaa. Mistä tulee loogisesti johtopäätös, ettei meillä kunnon kirjailijoita enää ole. Kunnostaan huolehtivia kylläkin. Mutta ei se mitään, onhan meillä näitä menestyneitä, joista muuten harvinaisen usein leivotaan yhdessä yössä myös kirjailijoita: Kirjoita jotain, ihan mitä vaan, niin me se julkaistaan, myydään ja markkinoidaan ja sanotaan tuollekin pitkän linjan kirjoittajalle, että valitettavasti se on nyt hei, hei, älä ota yhteyttä, laatukriteerit ovat hiukan muuttuneet. "Kovin on koreat kansan/ Menestyneet miehenpuolet/ Tutkimassa tiekkareitaan/ Kännyköitään käpläämässä./ Ajelevat alvariinsa/ Käyttelevät kärrejänsä/ Heiluviaan hemputtavat/ Riskit raavaat ja rotevat./ Kaakattelee kanasensa/ Nännein näytillä pitäjät/ Tissejänsä tyrkyttävät/ Tonttuilevat toisillensa./ - Kaikki vaatimassa vaikka/ Kadunkulmiin köyhät kaatuu/ Raukat räytyvät rivissä./ Paljon on pontevaa pomoa/ Poliittista poheltajaa/ Umpileuhkaa urputtajaa/ Varakasta vaikkukorvaa/ Konserteissa keimaamassa/ Oopperaan odottamassa/ Vaikka tuhatkertaisena/ Sorrettujen synkkä soitto/ Kiviseinistä kajahtaa."

Ikävä kyllä, tai ehkä onneksi, se soitto ei kyllä kajahda, ainakaan vielä, kuin Salaman runoudessa. Meillä on ihan virallisestikin satatuhatta ihmistä, epävirallisesti paljon enemmänkin, jotka ovat talous- ja yhteiskuntajärjestelmällemme pelkkää biologista jätettä, kulua, kerrostalokennostoissaan ja peräkammareissaan keskikaljalla ja halvalla koskenkorvalla marinoitavissa olevaa pilaantunutta lihaa, jota rauhallisena pidetään myös keltaisella sanomalehdistöllä ja töllöttimen ohjelmistolla, joka kanavasta riippuen alkaa olla pelkkää yllä siteeratussa runossa esiintyvien henkilöiden ja ihmisryhmien joko fiktiivistä tai puolidokumentaarista "kuvaamista" ja sitä kautta, joskus hiukan ilkeästikin, mutta kuitenkin ihannoimista.

Mutta kun toimeen tartutaan, ja tämä työmarkkinatuella ja varsinkin ansiosidonnaisella loisiva jengi vihdoinkin potkitaan kiertämään, kuten jo nytkin tehdään, kaikenmaailman useinmiten turhiin koulutuksiin, työelämävalmennuksiin, työharjoitteluihin, velvoitetyöllistetyiksi, tukityöllistetyiksi, työttömyystilastot saadaan pienemmiksi, työllisyyttä, jos ei sentään uusia työpaikkoja, luoduksi, ja mikä oleellisinta ja parasta, taas työnantajille lisää ilmaista tai puoli-ilmaista työvoimaa, jota etua erityisesti kunnat ja valtio osaavat leikkauskurimuksissaan erityisen hyvin hyödyntää; kaiken kaikkiaan saadaan kiertoon, juuri niin kiertoon, sillä nämä ihmiset kiertävät paikasta ja momentista toiseen vailla pysyvää sijaa, jota jo raamatunkaan mukaan ei täällä ole, tai edes hetken rauhaa, uutta orjatyövoimaa, mikä ei ole ollenkaan liioitellen sanottua, saivathan orjatkin katon päänsä päälle ja vaatetta ja ruokaa sen verran että jaksoivat orjailla. Ja kun tätä kierrätettävää tavaraa, joka kierrätys muutenkin on ekologisesti suotavaa ja muodikasta, riittää, mitä syytä ja järkeä olisi palkata ihan oikea työntekijä ihan oikealla palkalla.

Tämä jatkukoon huomenna, palaamme Salamaan: "Väkivaltaa voivotellaan/ Luetellaan laittomuudet./ Kuriin kovaan kakaratkin/ Linnaan lapset laulavaiset/ Kun on ensin eksytelty/ Tomit jerryt tillintallin/ Kuormakaupalla ajettu/ Koksikuonaa pieniin päihin./ Turvaa vaaditaan vaikka/ Ensin on oltu irvimässä/ Kärryin kuraa roiskimassa/ Nujertuneen niskanappiin./ Syyttä vaikka syyllistetty/ Rahvas ryysyinen rypövi/ Rapakossa, raiteikossa/ Hammastelun, halveksinnan./ Entäs sitten kun ei riitä/ Väärän vallan vartijoita/ Poliisia paimeneksi/ Sotamiestä sortjaksi/ Lättäjalkaa joka lähtöön/ Pyssymiestä partioimaan?/ Entäs kun ei kansaa kuulla/ Vaivalloisten vaikerrusta?/ Mitä te luulette, löperöt/ Kurttuaivo-kuristajat/ Kaivajat oman ojanne?/ Ei ole kerta ensimmäinen/ Konsa kaatuu kaikkivallaks/ Julistettu julmistelu./ Ei ole kerta viimeinenkään/ Konsa veri viemäreissä/ Valuu värjäten vesiä/ Rauetessa roistovallan/ Uupuessa uskomuksen/ Umpityhmään univormuun/ Pyssynpiipun paukkumiseen./ Te siinä toiseksi jäätte./ Häviätte hämähäkit/ Liu'utte loitolle, lutikat/ Sitten kun on koston kausi./ Sitten kun soi sortovalta/ Virttään viimeistä, viruttaa/ Riistäjien, riuduttajain/ Pöljäin veri pakkopaidan."

Siinä se tulee, Kullervojen kirous ja kosto, vanhan kansan- ja työväen taistelurunouden hengessä. Mutta tämähän on täysin mennyttä maailmaa, kaunaa, kateutta, katteetonta vihan lietsontaa, psykologista oikosulkua, haavojen ja hautojen aukirepimistä, jolla ei ole mitään tekemistä ajassamme, voi joku sanoa ja ajatella, mutta enpä tiedä, yllätyksenä ja jonkinlaisena psykoosina ne aikanaan tulivat nuijasota aatelisille ja rälssimiehille ja punakapina porvaristolle ja sivistyneistölle, papistolle ja isoille isännille, tai ainakin viimeistään historiankirjoittajille, juuri kun Suomi oli sivistymässä, nousemassa, kehittymässä ja vaikka oli olemassa myytit "vapaasta talonpojasta" ja Saarijärven Paavoista pelloillaan nurkumatta vääntämässä ja osaansa tyytymässä kimmeltäissä kesäisten vetten ja suurten vapaiden metsien siunaten humistessa ylistystä ihan kohta toteutuvalle ideaalille, joka nyt on pieni suuri Suomi globaalissa maailmassa, tai ainakin Euroopassa "vaikuttamassa", kärkisijoilla keikkumassa milloin missäkin kilpailukyky- ja tulevaisuudenuskotabellissa ja demokratiankin ihan melkein toimiessa, äänestysprosentin tosin laskiessa koko ajan, pienentyessä pyyn maailmanlopun edellä.

Ja jos laajemmin pallollisesti ajatellaan, niin koko ajanhan niitä jostain kumman syystä loputtomasti lisää sikiää, uusia "rättipäisiä" Kullervoja ja heidän äitejään, mustia leskiä, joilla ei ole mitään muuta arvokasta mielessään enää kuin kosto. Salama, jos ei suorastaan manaa, ainakin uhkaa tai varoittaa, mihin ihana uusliberalismi, kaiken kilpailuttaminen ja pääoman vapauttaminen ja kasvavien voittojen ja kansallisomaisuuden realisoiminen ja myyminen ja muualle lähtö seurauksineen, lähiöslummeineen ja autioituvine maaseutuineen, saattaa johtaa, jos ei nyt ihan niin pitkällä vielä olla kuin Yhdysyvalloissa, jossa koskemattoman yksilönvapauden takeina ovat raamattu hyllyllä ja kaapissa konetuliase.

Kullervosta ovat luoneet versionsa niin Kivi kuin Haavikkokin, varmaan monet muutkin. Hahmossa on jotain perustavanlaatuista voimaa ja kuolemattomuutta ja tärkeyttä Salamallekin; sen osoittaa jo runon Koko kuva Kullervosta venyminen kokoelman ylivoimaisesti pisimmäksi, voisi sanoa melkein pienoisrunoelmaksi. Salaman Kullervo on entisten Kullervojen tapaan mieronkierto, muukalainen ja koditon, solvattu ja irvitty, mutta uutena puolena laulaja, joka kieltäytyy laulamasta "teidän lauluja". "Minusta viis, vaan muitten/ toimeentulo turvatonta/ taas on tälläkin turulla./ Kärsimyskin katkerampi/ viha villimpi veressä./ Perintönä perheen puute/ suku suohon sotkettuna/ miespolvien mitassa."

Laulun lahjan saaneelle riittää ja tarjotaan koulutusta, opastusta, hyviä neuvoja: "Siihenpä juuri sinusta,/ tuomaan toivoa torille!/ Nythän on aika aamunkoiton,/ kukon laulaa kunniaksi/ Suomen sodan sankareitten./ Laulaa lohtua lotille,/ antaa arvo akkoloille/ kun ei jouduttu junihin/ letkajenkkaa Lena-jokeen,/ pantu pitkänä jonona/ uurastamaan Uralilla/ Siperiaan seulottavaks/ pakkasukon purtavaksi/ kaivoksille, Kolymalle..." Mutta Kullervo ei taivu kranssiksi tai kukkaseksi eikä muiden lailla lollottimeks: " Marskiloita mairitellen/ kehuskellen kenraaleja/ tarinoida, tappelukset/ kaunokielillä kehua/ kun on pelkkä poskensoitto/ veteraanin varteenotto,/ pari pennosta pivossa/ rivimiehellä rätinki./ Isänmaa irvikuvana/ hahtuvina heimohenki... päätetty ja piilotettu/ hallituksen hoito-ohje:/ nälkään nääntykööt nämäkin/ poispäin päiviltä pahaiset./ Viru, värjy vaipoissasi/ siskoinesi, sankarpoika./ Lammikossasi likoa,/ paskoissasi pyöriskele/ lottinesi, Lallin lanko/ Jaakko Ilkan ilmenemä/ kunnes koppaa kuolon korja."

Jos ei sotasankarirunous suju tai kiinnosta voi laulaa "... kuin oli kerran./ Kuinka aamuin askarreltiin/ ennen päivää ennäteltiin/ lypsää lehmät laitumilla... laulaa lehmät laitumilta/ kotiin karjan käyskennellä./ Pinnaltansa päivän paarmat/ nahkan päältä naavat, naarmut/ iltapuhteella puhaltaa,/ sorkillekin siunauksen... Jussinkoivuhan ovella oisit,/ onnen kenkä oven päällä!/ Kuusipuuna juhlistaisit/ joulun, virpinä keväimen..." johon Kullervo toteaa: "Kas kun ei hakaseksi huuskan, pihanperän riukuseksi/ natun kanneksi nujulan.../ Onttoko oisin onnimanni/ ruotsalaisen rintasolki/ Matikaisen maitopyörä/ Pönkkä-Paavon pöytäristi/ Suvi-Sannille soranko?/ Lailla ämmäin äklöttäväin/ joilla on käärmeennahkaa kengät/ pyllyn poikki pelleriini/ ketunhäntä kainalossa,/ astinpuuna aateliston/ porvarina pöyhistellä/ kutsumuksena kehua/ Isänmaata, Ihmistäkin.../ Kyitä on kytillä kuvussa/ sisiliskot suolistossa./ Köyhälle on kyllästyksiin/ saakka syötelty sanoja/ tarinoita tyrkytelty/ liioin kaupattu kehuja./ Sontaa on sanat säätyläisten/ äidinkieli änkytystä/ kirjakieli kirvelevää/ kusta köyhän kuuloluille./ Sivistys, se suomalainen/ ylin yty ymmärryksen/ aatos ukrin umpiaivon/ valkoviisaus väkevin/ liiankin likeltä löytyy/ tekosista tuppiroskan/ jolla ryssiä revittiin/ kuoleteltiin kommunismi./ Sitä soi nykyinen nuotti/ muunnelma myös meikämikkoin:/ ennen vaaleja enemmän/ loruta ja lippostella/ narisuttaa noskennaamaa... jorisevat, jaarittavat/ ettei poistu pilvilinnat/ vaikka paistaa pohja pussin/ työn nenä Kiinaan katoaa/ nokinäätä nurkan taakse... Ihminen, tuo euroeläin/ suomustettu suomalainen/ Ameriikan on apina."

Siinä sitä tuli aikamoinen perusannos Suomen historiaa ja kulttuurihistoriaa paljaimmillaan ja näkökulmasta, jota harvemmin näkyy ja kuuluu, mutta joka on ja kytee, sateenkaarella tai ilman, ja milloin milläkin luvatulla aarteella. Kullervous voi olla itseaiheutettua, ajautumista tai kohtalo, luokka-aseman määräämä, mutta sen loppu on ja pysyy ikuisesti samana: "Äidin ääntä etsimättä/ isättä ja isänmaatta/ suvutta ja säädytönnä/ pois täältä painun./ Ja pysynkin."


Jälkisäädös

Kokoelman päättää väliotsikon niminen proosaruno, jossa palataan alkupuolen tyyliin, rytmiin ja sanontaan, sankarinaan "kuuden nelosen lyseolainen, sotilas neljän punaisen tähden,/ palveluvuosia kirjattuna neljäkymmentä Neuvostoliiton katoamisesta/ ihmisen häviämiseen, ei pettänyt joukkoa, sen sielua, mieltä,/ ruumista, silmää korvaa, joka näkee, kuulee/ Näkee yksin, kuulee yhdessä nähdäkseen eurotähdistön merestä/ kurkottuvat lapsensormet takertumassa salkoon liputtomaan, raakaan/ purjetta vailla, kuulee paljaaksi riisutun itkun, keskellä toria häväistyn/ Toivon tasa-arvosta, yhteisyydestä, pyhästi ikuisemmasta kuin/ 2000-vuotiset naulat joilla Laupeus ripustettiin näytille, valheeksi/ ruostumaan"

Vyörytys yhdistää täyttä ja vakavaa asiaa kitkerään huumoriin, joka välillä saa miettimään kuinka tosissaan Salama oikeastaan on vai onko; toisaalta nämä Oi-huudahdukset, raamatulliset ja saarnalliset viittaukset saattavat tulla poljentoon väkisinkin, luomiseen kuuluu aina myös iloinen hyppelehtiminen, leikiksi tai läskiksi lyöminen aiheesta riippumatta ja riemukas pilkkahan kolahtaa aina kovimmin vaikka saattaakin joskus kimmota omaankin sääriluuhun. "Kuuden nelosen kasvatti ei petä vihollistakaan: neljän tähden/ komentoääni, kapinan lähtölaukaus, rikkoo rumpukalvoja väärin/ pelaavilta vesipalloilijoilta, uimataidottomilta uimamaistereilta,/ jäteliemiin sammuneilta erotuomareilta, makkaramahoilta/ rantarosvoilta jotka maansa ja karjansa myytyään, puijattuaan köyhiltä/ annossilakat kiljuvat lisää savuntäyteistä baijerilaista ja kysyttäessä/ vastaavat juovansa nyt kahvia/ Oi sinä manttelinsa perijä, kanuuna suuntaa lasiseen Titaniciin, anna/ sen täräjää spriihin säilöttyjen keskosten uutisnenissä, tekosilmissä/ pullajauhonahkiaisten jotka istuvat kiskomassa aivomassaa/ ympyräänsä, verkkoon ween kanssa ja ilman, sanellakseen lokikirjaan/ "Vaitiolo kaunistaa, rehellisyys perii" tilalle "Puhu enemmän, ajattele vähemmän"

No, siinä saa osansa neljännen valtiomahdin vai oliko se kolmannen pikku lakeijat, ja lasinen Titanic, hmm, mikähän se mahtaa olla ja missä, mutta putki suunnataan uudestaan: "kanuunasi anna täräjää Arkadianmäessä jonka käytävillä/ kiipijäkusiaiset, käärittyään siniristin ja punalipun jalkoräteikseen/ kipittävät talvisodan juoksuhaudoissaan myymässä itseään ja vain/ kunnon aasialainen saa ne köhimään pelontukkoisen marssisävelen/ tahdissa "oi te lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet"./ Mutta Sinä, immuunina siniselle hullunlehmän tytinälle, valkoiselle/ räkätautiliivatteelle, ylenemässä kohti ensimmäistä, Ikiomaa Tähteäsi/ pitkin kurjuuttaan kuplivaa Helsinginkatua Hämeentien ränniin,/ laidallaan TietoEnator, Mäkitorppa, Aholaita, Alepa ja muut/ työläisen kakaroille tuupittujen lelujen, myrkytettyjen eväitten/ kauppiaat - kansan jolta liikennemerkkien laatijat ovat kaataneet/ puut pensaat kestopäällysteensä alta, hukuttaneet Tosi Sanan/ painomusteen liejuun, käsittämättä: Titanic törmää mäntyyn, uppoaa/ tietolähteeseensä ja Suuren Rauhantekijän perse yhä uudelleen/ kastetaan kerosiiniin jolla Jeesustaan suitsevat prelaatit täyttävät/ jerrykannujaan kiiruhtaakseen Meidän Herramme Hockenheimiin,/ jossa bensaletkun päähän juotettua Jeesusta itseään juoksutetaan/ hengiltä"

Niin, päivittääkö Salama vanhaa kansan- ja työväenrunoutta vai tekeekö hän niistä parodiaa, kun muistamme hänen itse sanoneen, että ainoastaan suurimmat huijarit matkustavat kirjallisuuden ykkösluokassa? Joka tapauksessa, loppu on komea: "Sinä viiden tähden airut ja pasuuna, kokoa punaiset luut/ päivänpaisteen valaisemiksi. Puhalla henki, Kulkureitten kuningas/ ja sinun kanssasi Termopyleen urhot, kidutetut, tutkimatta teloitetut,/ syyttömästi teurastetut, oi kuulkaa: teidän kaikkein veren hän vielä/ punnitsee, sen jättää hänelle perinnökseen sotilas neljän punaisen/ tähden: Aaton, Laurin, Aatun, Martin. Hän on eilen ja tänään, sinä/ minä hän, Vilppulan ikuisuudessa, Hennalassa ja Helsinginkadulla,/ Tammisaaressa ja Pispalanharjun auringonnousussa me kaikki. Hän/ on kuolematon."

Salama ajaa vauhdilla ja vimmalla vasemmalta ohi paitsi koko kirjallisen, myös poliittisen kentän. Sen, meneekö hän metsän puolelle vai ei, päätelköön mielessään ja omassatunnossaan, jos sellaisen omistaa, jokainen itse. Salama on tähän asti niittänyt laakereita proosallaan, nyt hän tekee sen komeasti myös runon alalla.