r i h m a s . t o

Olli Hyvärinen
Helsinki

"Olli Hyvärinen, s.1958, helsinkiläinen sanatyöläinen ja kustannustoimittaja. Julkaistu tuotanto: Risa Paha, romaani, 2001; Viimeinen sana, fragmentit ja trivialiteetit, 2003; Haavekuvia, kolme draamaa, 2003; Kukkien järven itäpuoli, runoja, 2004; Mikä työmiestä vituttaa, runoja, 2004. "

VAIN TOSI ON KAUNISTA

Kristiina Lähde: Bunsenliekki, Teos, 2004

Apupuhe

Poikkeuksellisen harvoin kohtaa kirjan, jonka itse olisi - jos ei kyennyt - niin halunnut kirjoittaa. Hyviä kirjoja on hyllykilometreittäin, suosikkeja, joihin ei väsy lukemattomienkaan lukukertojen jälkeen huomattavasti vähemmän, mutta eipä heti tule mieleen teosta, joka menisi Kristiina Lähteen Bunsenliekin tavalla näin yksi yhteen oman kokemuksen, näkemyksen ja sen soveltamisen kirjoitetuksi kieleksi eli estetiikan kanssa; sillä pienellä varauksella, että olen miespuolinen, ilman omaa syytä, mutta eihän mikään täällä ole aivan täydellistä. Mikä taas, ohimennen sanottuna, todistaa, että yhteinen, objektiivinen, vaikkakin ääretön todellisuus on mieleni ulkopuolella olemassa ja kuvattavissa, väittäköön moniarvoton aikamme mitä muuta tahansa, joka väittämä saattaa tuntua itsestäänselvältä ja triviaalilta, mutta ei suinkaan sitä ole, tutkikaapa vaikka nykykirjallisuutta tai filosfiaa ja sen historiaa.

Bunsenliekki alkaa motolla, Eugene Ionesco sitaatilla: "Mikään ei ole julmaa. Kaikki on julmaa. Mikään ei ole koomista. Kaikki on traagista. Mikään ei ole traagista. Kaikki on koomista. Kaikki on todellista, epätodellista, mahdollista, mahdotonta, käsitettävää, käsittämätöntä. Kaikki on raskasta. Kevyttä." Sitaatti kuvaa hyvin Bunsenliekin runoutta, ja on myös oma yksityinen kokemukseni siitä, mistä vahvassa todellisuuskokemuksessa ja -kuvauksessa on kysymys, paradoksista, mysteeristä, ihmeestä. Kaikki mikä on, on ihme, jos saan siteerata itseäni. Ja edelleen, vain näennäisen paradoksaalisesti, tämä todellisuuden mysteeri saavutetaan ei sekoituksilla, hämmennyksillä, vaan tarkan, yksityiskohtaisen ja tiettyyn rajattuun paikkaan ja aikaan sidotun - tässä tapauksessa Harakan saareen Kaivopuiston edustalla - kuvauksen avulla. Yleispätevämmän abstraktion tasolle päästään, sanottakoon jyrkästi, vain konkretian kautta.

Toinen olennainen kysymys, joka Bunsenliekkiä lukiessa nousee pintaan, on luoko vai löytääkö hyvä kirjallisuus todellisuutta. Kysymys ei ole saivartelusta tai sanojen vivahde-eroista, vaan aivan perustavanlaatuisesta erosta. Kieli itsessään on olevassaolevaa, todellista, todellisuutta, ja kaikki mitä sillä ja sille mielikuvituksen avulla tehdään, siitä ei ole kysymys. Mutta kun minulla on nälkä, syön mieluummin mustaa leipää kuin konvehteja; ja kun haluan edelleen ymmärtää, vanhanaikaisesti, mitä maailmassa ja ympärilläni ja itsessäni tapahtuu, en luota naaman vääntelyihin ja viihdeuutisiin, en kaupallisiin tiedotteisiin enkä edes taideteollisiin tuotteisiin. Ja kun huomaan viihdytysyrityksen, lakkaan nopeasti viihtymästä. Hyvä asiateksti ei ole niin kaukana hyvästä kaunokirjallisuudesta kuin usein kuvitellaan; ja ikävä kyllä, täytyy sanoa, olen yhä useammin alkanut saada kaunokirjallisia, jopa runollisia elämyksiä, nimenomaan hyvästä asiatekstistä. Kirjoitus on aina, uskokaa tai älkää, myös ajattelua. Bunsenliekkiä voisi luonnehtia aistimusvoimaiseksi ajatusrunoudeksi, silti en sanoisi sitä pelkäksi väittämien ja ajatusten kuvitukseksi, saati pointtirunoudeksi, kuten eräässä, ja sen perässä useammassakin arvostelussa. Tämä luokitteluyritys on kokoelmaa latistavaa eikä tee sille oikeutta, ja saattaa se johtua kokoelmassa käsittelyn alla olevista aiheista ja asioista, jotka ovat, edukseen, hiukan epätavallisempia ja epäsovinnaisempia kuin keskimääräisessä normaalirunoudessa. Jos kirjoitan esimerkiksi vain ja ainoastaan rakkaudesta, tulisiko arvostelijalle mieleenkään termi pointtirunous?

Bunsenliekki kuljettaa koko ajan mukanaan oman aikamme polttopisteessä olevan ekologisen näkökulman ohella menneisyyttä, paitsi Harakan erikoisen saaren, myös Helsingin, ja luonnonhistoriaa, ja muistuttaa että menneisyys elää meissä edelleen sekä kulttuurisena että geneettisenä perimänä. Sen aikajänne on niin pitkä ja eläväntuntuinen, että kokoelma tuntuu harvinaisen täydeltä ja runsaalta, vaikka yllätyksekseni, kun lasken runot, niitä ei ole kuin kolmisenkymmentä. Muoto on enimmäkseen proosarunoa, mutta lyhyttä.

Menneisyyttä, historiallista muistia muokataan ja ohjataan aina kulloistenkin tarpeiden ja valtasuhteiden mukaan, mutta yksityisempään on hankalampi puuttua. Itselläni on intiimi suhde Harakan saareen, koska olen varhaislapsuudessa isäni ammatin vuoksi asunut siellä. En enää pysty erottamaan aitoja muistikuvia, joita muistan minulla olleen, myöhemmistä käynneistä tai valokuvista tai vanhempieni kertomuksista. Teoreettisempi kysymys, onko menneisyys olemassa vain niin kauan kuin muistamme, tai onko kaikki nähty, kuultu, sanottu, haistettu tallessa, jonkun tiedostopolun takana vai ei, ja miksi juuri ne välähdykset ovat jääneet mieleen, jotka ovat jääneet, miksi toiset ei, jääköön alan asiantuntijoiden kauroiksi ja heiniksi. Väittämä jota haen, tai johon ilmeisesti yritän tulla, on että todellisuuden kuvaus tapahtuu aina muuntelevan, muokatun ja ylikuormitetun mielen kautta, joten puhdasta, suoraa todellisuuskuvausta ei voi olla, kuten ei ole arvovapaata tiedettäkään - se kai jo yleisesti tunnustetaan - ainakaan kirjallisuustiedettä, jos se nyt tiedettä on ollenkaan, sekään. Mutta tämä ei tee järjettömäksi, turhaksi tai sulje pois pyrkimystä sitä kohti. Kyllä fiktiivinen kirjallisuus, parhaimmillaan, on sanatiedettä, sisältäen kaksi päähaaraa - rinnastuen filosofian alalta idealismiin ja materialismiin - jotka karkeasti jaottelen ja nimitän lyyrilliseksi ja objektiiviseksi.

Jos pysyttelemme tutusti ja turvallisesti suomalaisessa kirjallisuudessa niin, lajityypistä riippumatta, lyyrikoita ovat esimerkiksi Salama ja Haavikko. He projisoivat oman mielensä pahemmin peittelemättä paitsi kuvaamaansa maailmaan myös henkilöihinsä, ja erässä mielessä heillä ei ole kuin yksi henkilö, he itse, muut ovat jatkeita. Objektikoita, eikös olekin tieteellinen termi, ovat taas esimerkiksi Paronen, varsinkin aforistiikassaan, ja Haanpää romaaneissaan ja novelleissaan. Kumpaankin päähaaraan voidaan kirjoittaa hyvin tai huonosti, arvottamisesta ei ole kysymys, kuitenkin on mielenkiintoista, että monta kertaa kirjailijan olemus tai henki tai miksi sitä sanoisi, tulee paradoksaalisesti, mikä kuuluu aiheeseemme, vahvemmin esiin objektiivisen kerronnan kautta. Haanpää päiväkirjojaan lukuunottamatta tuskin koskaan kirjoittaa suoraan itsestään, tai edes minämuodossa, oli se minä kuka hyvänsä, mutta tulee aiheidensa ja käsittelytapansa kautta kuvanneeksi epäsuorasti, mutta tyhjentävästi, tarkasti ja komeasti myös itsensä. Jos kauniin raamatullisesti sanotaan, kadottamlla itsesi vasta löydät - tai joku löytää sen.

Kristiina Lähteen luen Bunsenliekin perusteella objektikoihin, mikä näinä yliyksilöllisyyden ja narsismin aikoina, myös kirjallisuudessa, on kunnioitettavaa ja vastavirtaan kulkevaa. Bunsenliekissä viitataan nopeasti ja melko ironisesti sekä dadaan että surrealismiin ja komeasti osoitetaan, että reaalimaailma, todellisuus, on monenteenko potenssiin dadaistisempaa ja surrealistisempaa kuin mihin näiden taideteoreettisten suuntausten sovellutuksilla koskaan voidaan päästä. Tästä pääsemmekin tämän pitkäksi venähtäneen apupuheen loppua kohti eli Bunsenliekin julmaan, kovaan ja - tekee mieleni sanoa - oikeaan ironiaan. Tämä ironia ei ole päälleliimattua, kyynistä oman fiksuuden (tyhjänpäiväisyyden) esittelyä, vaan nousee suoraan konkreettisesta todellisuudesta, tarkoista havainnoista ja niistä nousevista johtopäätöksistä. Kirjassa on armotonta, vastaansanomatonta huumoria ja komiikkaa, mutta siinä ei kohoteta kylttiä, että naurakaa. Ja epäilenpä, ettei se monia naurata, ainakaan jos vähänkään osaa tai ymmärtää lukemaansa. Tai jos edelleen ottaa tai haluaa ottaa kirjallisuuden vakavasti, muultakin kuin taloudelliselta kannalta, nyt kun Hesarinkin kulttuurisivut alkavat olla vain taloussivujen haara- ja alaosasto.

Ja pimeys liikkui vetten päällä

Bunsenliekki alkaa pienimuotoisella luomiskertomuksella: "Ennen lasikuitua ja kalankasvatusta meri velloi vapaana näillä tienoin. Kun sukelsin silmät auki, saatoin erottaa pohjassa asemakaavan: torin, tehtaanportin, teatterin, maanmittarit tähyilemässä nurkalta toiselle. Kluuvissa paalujen jyske, maansiirtokoneitten ryminä, etelässä merilinnoitus ja rautakettingein sidotut salmet, sitkeään sumuun verhoutunut laivasto, jalkaväen töminä, majakka levoton äiti, joka etsi leikkiviä poikia rannalta. Sukelluksissa, kun hengitän yhä vettä, voin nähdä kaupungin odottavan historiaansa. Niin saasteeton meri, ääriään myöten täynnä indikaattoreita: kilkkejä, simpukoita, rakkolevää. Nykyaikaa ei ollut löydetty, toimintaa tehostettu. Luoto alkoi nousta. Se kasvatti ruohoa, rupesi saareksi. Merikortille se piirrettiin salaa sitruunamehulla, silitettiin esiin." Sivistys, kulttuuri tuo aina, varhaisimmista yrityksistä alkaen, mukanaan maseman muokkaamisen, sotaväen, sodan uhkan, salaisuudet, suljetut alueet, levottomat äidit ja kumuloituvat saasteet. Jos sukelluksissa jaksaisi hengitystä pidättää, voisi meren pohjan sedimentin alta kuulla kuinka satoja ellei tuhansia kilometrejä tunneleita kaivetaan paitsi Sveaborgiin myös kaukaisiin ulkosaariin asti ja kuinka kaupungin maa-alueen alla räjäytellään väestönsuojia, varastoja, huoltotunneleita eli rakennetaan varjokaupunkia ydinlaskeuman uhan alla.

Luomiskertomusta seuraa siirtyminen nykyaikaan. Ajat muuttuvat, mutta raamatullinen nuotti ja sävy säilyy, ja sehän sopii, raamatustahan kulttuurimme ammentaa, sieltä löytyvät kestävät ja pitävät eettiset ohjeet ja muukin ohjeistus, ankara vanhempi ja hieman armeliaampi ja lempeämpi uusi: "Saari on avattu. Avattu? Kaupunkilaiset kiinnostuvat... Jotkut havaitsevat ylösnousemuspilviä ja uskovat tulleensa paratiisiin. Jotkut eksyvät jo tulomatkalla, sillä pohjassa on rutaa ja kompassi tanssii... Ne joille idylli sopii, järjestyvät moitteettomaan jonoon ja seuraavat megafonia: Katsokaa taaksenne, meistä ei jää luontoon mitään jälkiä. Ja katso, heistä ei jää jälkiä!" Näin lukija melko viattomasti johdatellaan Harakan saarelle ja sen luontopolulle. Kaikki kivasti ja hyvin? Ja maihinnousu alkaa: "Saari täyttyy eläimistä kuin arkki. Muodostelma on vapaa... Hallitsematon muuttoliike aiheuttaa kaavoituskiistoja ja etnisisä kahakoita: Hukkasiilikäs, Jänöyökkönen, Kehrääjä ja Kerttunen vaativat reviirimuutoksia. Luvassa ovat eläimelliset käräjät. Minkki ui yli pimeän tullen. Aamuhämärässä proomu tuo hevoset, koirat ja kaniinit haukkaamaan raikasta sinappikaasua."

Niin, muistan itärannalta kaksi punamultaista puutaloa, joista toisessa asuimme, pihan, korkean heinikon, keinun, kallioisen rannan, nauravan isän ja äidin valokuvasta, jossa urheasti roikotan siiman päässä melkein itseni mittaista lahnaa; pikkuvaikeudet muuten niin ihanassa paikassa, veden kannon ulkoa, puulämmityksen ja hankaluudet meren jäätymisen aikaan kuljetuksissa mantereelle, äitini puheista. Muistan myös suuren vaalean kivitalon saaren korkeimmalla kohdalla, ja tiedän että se toimi puolustusvoimien kemian laitoksena, mutta mitä siellä oikeastaan tutkittiin ja tehtiin, siitä ei ollut koskaan myöhemminkään puhetta. Mutta maihinnousu saarelle jatkuu: "Biologit parveilevat. Haaveineen ja luuppeineen he lähestyvät saarta korvat auki, perämoottori päristen. He nostavat merestä kaloja, istuttavat ne akvaarioon. Rengastavat linnut ja prässäävät kasvit, laskevat esiintymät ja piirtävät taulukon. He rantautuvat kuin eräkuvasto, valistuksen maihinnousu. Ja kas, asiantuntemus valtaa alaa, pesiytyy rannalle, lipeää mereen." Jos tarkkaavaisuus hervahtaa, korostettakoon, että lipeä voi toimia tässä sekä verbinä että substantiivina, mikä viimeistään osoittaa, että kyse on hämäävästä suorasanaisuudesta huolimatta runoudesta. Ja jo saapuu sata maanmittaria retkelle: "Normaalisti noin suuresta ryhmästä joku eksyy ja huutaa APUA , mutta maanmittarithan piirtävät tien kotiin mistä pisteestä tahansa?... Jotain hämärää heissä on. Jotain kaavoitukseen liittyvää... Pelkään, että he jäävät etsimään laituria, kiertämään luontopolkua. Että kohtaloni on johtaa heitä ikuiseen harhaan retkellään." Tehdäänkö tässä nyt hiukan pilaa biologeista ja insinööritieteen edustajista, vaikka eihän se varsinkaan jälkimmäisten kohdalla mitään uutta ole; ja vertatuvatko ihmiset, kuten edellisessäkin runossa, eläimiin? Ja jos unohdamme ikävän maininnan sinappikaasusta, niin eivätkö nämä ole ihan kivoja moderneja faabeleita?

Mutta vähitellen, viimeistään runossa Pääuutiset, hymy alkaa hyytyä: "Harmaalokeista en tahdo puhua... ne menettävät järkensä ja iskevät kyntensä hiuksiin..." Jos kerran lehmätkin tulevat hulluiksi, mikseivät sitten linnut. Asiasta on omakohtaista kokemusta. Siihen aikaan kun itselläni oli vielä oikea työpaikka, oikeita töitä, ja lähdin ruokatunnille kahden teollisuushallin välisestä kuilusta, toisen katolla, korkeimmalla kohdalla, tötterön päällä, päivysti joka vitun päivä kellontarkkuudella lokki. Siellä se odotti, tarkkaili valtakuntaansa ja havaitessaan minut alkoi järjettömän rääkymisen, teki syöksyjä kohti niin että päätä piti vetää hartioiden väliin. Ja tontin aidan takana oli hyvä tarkistaa, ettei takille tai kengälle ollut pudonnut pikkuinen märkä pommi. Se oli kesää, ehkä lokilla oli pesä lähistöllä, vaikka sekin tuntuu kummalliselta, kun vettä, saati merta, ei ollut penikulmien säteelläkään, vain romulavoja, autojen raatoja ja nelikulmaisia halleja. Ja aivan äskettäin, talvella, keskellä kaupunkia sain puistosta perääni tärähtäneen variksen. Ainakin puoli kilometriä se seurasi ja karjui minulle, vaikka en ollut sille mitään tehnyt, lensi puusta puuhun, teki syöksyjä, mutta ei lajiveljeään lokkia viisaampana uskaltanut liian lähelle. Se oli mainoskatko. Pääutiset jatkuvat: "Ne syövät lajitoverinsa elävältä, vaikka se uikuttaa ja hakee turvapaikaa kiven/ oljenkorren/ direktiivin takaa. Adrenaliiniparvi hyökkää pitopöytään, repii taittuneen siiven juuresta suupalan kerrallaan. Tahtomattani sen näin, eikä siitä kukaan tahdo kuulla, kaikki sen tahtovat kuulla, aamuin illoin siitä meille kerrotaan." Luonto ei todellakaan ole mikään idylli. Ja kaikki me tiedämme, mikä sähköistää uutiset, mistä ne pääasiassa koostuvat, onnettomuuksista, rikoksista, sodista, mitä suuremmista ja törkeämmistä, sitä parempi, kauppa käy.

Kulttuuri, sivistys, yhteiskuntasopimukset, laki, oikeus, ovat ohutta pintakerrosta, sellaista leikkiä, joka pienessä pakkasessa heti jäätyy ja halkeaa tai rapisee kynnen raaputuksella; kaikki sen tietävät, että alla jyllää sosiaalidarwinismi. Ja nykyisinhän sitä jo aivan avoimesti pramataan kaiken hyvän ja edistyksen moottorina niin yksilöille kuin yhteisöillekin, liittoumiakin tarkastellaan vain siltä kannalta, mitä minä tai me hyödymme, olemmeko nettomaksajia vai -saajia. Viihdeohjelmatkin alkavat olla pelkästään pudotus- ja nöyryytyspelejä, joissa on aina vain yksi voittaja. Ketkä ovat aikamme sankareita, kovimmat ja härskeimmät laillisen ja laittomuuden rajamailla liikuskelevat liikemiehet, joiden yleissivistykseen kuuluu linnatuomio, se on alan korkeakoulututkinto. Heitä haastatellaan, kuvataan, heistä kirjoitetaan juttuja, joista "tutkivan" journalismin alta paistaa kilometrin päähän ihailu. Ja naiset, mitä heistä voisi sanoa; suurrikollinen Auervaara sai selliinsä lahja- ja ruokalähetysten ohella naimatarjouksia, kuten sai tanskalainen poliisintappajakin. Ja mikä on suomalaisen miehen malli, todellisuudessa, tuskin paljon erehdyn, jos sanon, että suurin osa jossain elämänsä vaiheessa haluaisi käydä muukalaislegioonassa - tai vastaavassa kovassa paikassa - ja korkealla sijalla on edelleenkin Rokan hahmo, tehokas tappaja, sekä Lauri Törnin kaltainen itsensä natseille ja sitten Yhdysvaltain armeijalle myynyt palkkasotilas, jonka maallista tomumajaa etsittiin Vietnamin viidakoista kuin pyhäinjäännöstä. Oliko Törni mukana suurin suomalainen äänestyksessä, en ihmettelisi, vaikka olisi ollutkin.

Jos siirrymme takaisin sanataiteen puolelle, mikä on varsinainen objektimme, huomaamme, että kaunokirjallisuuteenkin, oli sen aihe tai teema mikä tahansa, ujutetaan nykyisin dekkarielementti, mieluimmin ainakin yksi murha, mikä on viisasta, koska laatu eli myynti nousee heti ainakin puolella. Kyllä kirjailijatkin, kirjokutojat, ovat aikaansa seuraavia ja oppivaisia. Ihminen on edelleen kahdelle jalalle noussut, kädellinen, peukalollinen - ja varmaankin jonkin mutaation kautta paisuneine aivoineen - eläin, peto, apina. Jokaisen sivilisoituneen kuoren alla piilee enemmän tai vähemmän syvällä, niin epäilen, pieni kapinallinen, joka olosuhteiden pakosta on alistuvinaan moraaliin, käytäytymissääntöihin, lakeihin, vaikka ei syvimmässään usko niihin. Hän kunnioittaa ja ihailee toisissa valtaa, julmuutta, voimaa, röyhkeyttä, oveluutta, joita omalla kohdalla pitää kurissa pelkkä uskalluksen puute, laiskuus tai laskelmointi; mihinkään muuhun johtopäätöksen en voi esimerkkieni valossa ja pitkän elämänkokemukseni perusteella tulla.

Mutta nyt, vihdoinkin ja onneksi, rantautuu Harakkaan Meripelastus: "Pelastuslaitos kaahaa: rescue mission myrskyyn ja aallokkoon, kumiveneellä ylös rantaa, yli saaren, potkurit veistävät kalliota kuin voita. Siellä se pärisee, pelastaisin heidät mielelläni, mutta he ovat jo kaukana, Himalajalla tai universumin tuolla puolen, laukovat valoraketteja, syöksevät tähdenlentoja - sellainen tiimi ei vilkuile sivuilleen; saan hypotermian ja kananlihan kun vain katselen: meneviä, menneitä miehiä." Miehiseen maailmaan, tekniikkaan, tehokkuuteen, nopeuteen, liittyvä koominen elementti osoittaa viimeistään, että runon minä on naispuolinen. Pieniä vihjeitä lukuunottamatta missään ei tarkemmin kerrota, mitä hän saarella tekee, asuuko siellä, onko töissä; hän saattaa kuulua saarelle seuraavaksi rantautuvaan taiteilijayhteisöön, ehkä sen kirjailijajäsenenä. Tämä piirteiden epämääräisyys tekee hänet tehokkaasti pikemminkin saaren salatuksi sieluksi, hengeksi, joka siellä liikkuu ja tarkkailee tunkeilijoita. Ja koska jokainen ihminen lopultakin on saari, kokoelmassa on piilotetusti mukana myös keskuslyriikan elementti. Aikaisemmin olemme jo löytäneet raamatullisen luomiskertomuksen ja faabelit, ja voisimme ennen taiteilijayhteisön ja armeijan kemistien rantautumista vaihtelun vuoksi tarkastella, mitä on moderni luontolyriikka.

Sinilevää ja muita kukintoja

Luontoa alkuperäisenä, koskemattona ei ole enää missään, laajemmilla "luonnonsuojelualueilla" saati Harakan Saaren kaltaisessa pienessä reservaatissa. Ihmisen kädenjälki näkyy, jos ei aina paljaalla silmällä, viimeistään laitteilla, joilla voimme löytää ja mitata ilmasta, vedestä, maasta pitoisuudet. Mutta emme välttämättä niiden seurauksia, koska niiden vaikutusalueelle joutuneet kohteet, lajit, ovat oltuaan olemassa miljoonia vuosia, ovat tuosta noin, kuin sormennapsauksella, lopullisesti kadonneet. Joten emme tee niillä mitään, niillä ei ollut meille käyttöä; mitä siis suremaan.

On merkillistä, että vaikka hyvä ihminen hyvin muokkaa, parantelee, rakentelee ympäristöä, hän silti kaipaa jotain koskematonta, vaikkapa vain erämaata, joka toimii on ja olemassa omilla ehdoillaan, ja on ollut olemassa ennen häntä, vaikka ei ehkä hänen jälkeensä. Minua on kierrätetty muutamalla kaupunkialueen lähistöllä sijaitsevalla "luontopolulla" ja aina tietyn, hiukan mystisen ja ylevän pyhyyden ilmapiirissä tai vallassa, hiukan kuin kirkossa, mutta en koskaan ole päässyt irti kieltämättä skeptisestä asenteesta, että onpa keinotekoista; ja Korkeasaaressa tulee korkeintaan paha olo. Haluaisin mennä metsään, mutta kun siellä on riehunut monitoimikone, ei siellä voi kävellä.

Ja jos luontopoululla sattuisi oikeasti luonto tulemaan vastaan, saattaisi käydä niin kuin runossa Kirsti ja hirvi: "Haluan korostaa, että on epäuskottavaa nähdä täällä hirvi, ja onkin ymmärrettävää, että Kirsti päätyi lajinmäärityksessä ylirasituksen aiheuttamaan tai myyttiseen hirveen." Onnekseni villi mielikuvitukseni on lääketieteellisin keinoin ja apuvälinein hoidettavissa, johon onneen runokin sivumerkityksiensä vivahteissa viittaa.

Bunsenliekissä luonnonsuojelu nähdään puuhasteluna, korkeintaan kivana harrastuksena; ja tokihan on hyvä, että ihmisellä on hyviä harrastuksia, eikä vain huonoja. Maanmittarit sadan kahvin ja sadan pullan voimalla nostavat kiikarit silmilleen: "... tiira putoaa sadan näkymän poikki samanaikaisesti samassa kulmassa, takaisin luontoon, takaisin luomuun, joka pakenee." Asia tulee selväksi, eikä vaadi enempää kommenttia.

Olemme siis luontosaarella, ympärillä meri, ylhäällä sinitaivas, aurinko, ainakin kesällä, raikkaat tuulet, jalkojemme alla harvinaista flooraa; emmekö voisi kirjoittaa niistä, niiden kauneudesta? Eikö nimenomaan runouden tehtävä ole sulkea pois ruma, pyrkiä ihanteeseen, ja siten kehittää ja kasvattaa paitsi itseämme myös lukijoitamme? Yritetään: "Teräsjääväylällä puuterilunta, ruumassa pesällinen appelsiineja - terveisiä auringosta." Hyvä alku, mutta miksi mukana täytyy olla teräs, puuteri, ruuma? Eikö tekniikan, talouden ja likaisen kaupan voisi hetkeksi unohtaa, niiltä sulkea silmät, eihän kirjallisuuden pidä olla todenmukaista, eihän se ole kirjallisuuden tehtävä eikä mikään hyve, eihän, senhän tietävät ilmoittaa meille Kiillottoman Matolaatikon johtavat rouvatkin. Mutta meri aukeaa, jäät lähtevät, ehkäpä sen laajuus, vihertävä sinisyys, kaukaa katsottuna, sillä Kolera-altaalla vesi vaikuttaa vain likaisen harmaalta: "Syttyy vartiotulien hämärä loimu, ehkä rantaan ajautuu vain vaneria, styroksia, merimiehiä, kiinteitä ruskeaselkäisiä, joilla on kutittava sänki ja tauteja." Ei hyvältä näytä, ja pilaantuu, pahenee koko ajan: "Veisi vuosia soutaa takaisin, uiminen ei käy päinsä leväkukintojen takia." Meren lisäksi meillä on äiti-maa, kehto ja hauta, pian vain hauta, kilpailevan lajin muistomerkki, pölliäkseni erään pian ilmestyvän runokokoelman nimen omaan hyvään käyttööni, ja lapset luontoretkellä: "Laboratorion nurkalla istuu lasten luontoretki lapioineen, kaivaa maasta sotilasmarssin ja slaavilaisen sydämen, balalaikan ja värisevän tenorin, kaalipellon ja rasvaisen keittokirjan, punamultaa, pistimen." No hyvä on, mutta on myös yö ja tähdet, saisivatko ne vihdoin runoilijan kokemaan ja meille välittämään jos ei Jumalan suuruutta, läsnäoloa, niin ainakin jotain... no, runollista? "Tietenkin kummittelee, tiettävästi/ muuan urheilu-upseeri on autettu eteenpäin/ mitä se tarkoittaa, radium tappoi/ tuuli vei, ase laukesi, huuhkaja söi/ ruumiita, ruumiita/ uskon mitä tahansa/ myrskyssä ja pimeässä, korkeintaan/ bunsenliekin kajossa"

Ennen kuin luovutamme ja toteamme, ettei kokoelma sisällä luontolyriikkaa kuin tunnistamattomaksi vääntyneenä ja vääristyneenä, pysähdymme Kaivopuiston rantaan, turisteina, mitä me kaikki täällä olemme, muistelemaan kansallisromanttista aikaa, sen suuria, oikeita taiteilijoita, Kolilta avautuvia maisemia, ja näemmekin heti moderneja suomineitoja ilmielävinä ja realisoituneina edessämme, vaikka ihmettelemmekin, miksi runon nimi on Harhautus: "Rohkeimmat astuvat laiturille kuvaamaan matonpeijöitä: suovanhajuisia, palaneita, kansallisia. Jossain autot ovat pommeja, kirjeet kuoleman kuoria, meillä vuvatkin pesevät mattoja. Juuriharjan selässä ne kiitävät saippuavellirataa, vaikka turistiryhmä on jo siirtänyt ne Kaukoitään digitaalisessa muodossa. Onko kyseessä huijaus vai osapuolia tyydyttävä järjestely? Viis kulisseista. Fosfaateista. Valheellisesta romantiikasta."

Hyvä & kaunis

Onko estetiikalla ja etiikalla mitään tekemistä toistensa kanssa? Paljon ja usein pohdittuani tätä asiaa, vastaan: Ei. Ja mitä oikein on kauneus, kun hyvin tiedämme, että ihminen saattaa saada esteettistä nautintoa, kauneuselämyksiä mitä karmeimmista asioista, esimerkiksi yöllisestä tulipalosta, puhumattakaan sodan lumosta, myös maahan kaatunut bensa näyttää kimmeltelevän viehättävissä väreissä ja monissa liuottimissa on niiden myrkyllisyydestä huolimatta miellyttävä, outo, jopa hyvä - jopa hedelmäinen, eräänkin virallisen tuoteselostuksen mukaan - haju, voisin niiden parissa, en niinkään impparina, mutta muuten työkseni puuhastelleena sanoa.

Kauneuteen liittyy vahva merkityksellisyyden kokemus, joka ei ole selitettävissä. Ja kun siihen, bonuksena, ujutetaan mukaan rumuuden ja julmuuden elementti, se sen kun syvenee, voimistuu ja alan päästä siihen vakaumukseeni, että vain tosi on kaunista.

Kun puut, ruoho, tähdet ja taivas on kirjoitettu täyteen, voi avata vaikkapa jääkaapin ja hakea ja ruokkia kauneusaistiaan sen sisällöllä: "Toiseksi pelottavinta on sulattaa jääkaappi ja valokuvata sen floora: harmaanvihreä sametti, joka kumpuilee entisen raejuuston notkelmissa, oranssinpunainen haituva, joka pehmustaa säilykepäärynätyynyjä, pakasterasiassa läikehtivä turkoosi nukka, hehkuva paletti aurinkoisella ikkunalaudalla." Lähteellä on tämä, varmaankin intuitiivinen näkemys, ettei kauneutta ole ole ilman rumuutta, ristiriitaa, pimeyttä. Kirjan takakanteenkin valittu runo pistää miettimään, mihin taideluomasta nauttiminen perustuu: "Kolmanneksi kauheinta on tainnuttaa kampela. Puristan silmäni kiinni ja lyön. Kuuluu muinaisen ruukun helinää. Sirpaleita, perkeitä, kadmiumia. Meillä on bikinit ja suojakerroin, varpaankynnet säihkyvät kuin suomut ja sekamehukanisteri tanssii auringossa: fosforia, levää, levää."

Tämä esteettinen perusnäkemys, joka poikkeaa, tai on suoraan vastakohtainen esimerkiksi Topeliuksen ja Snellmanin edustamalle, jossa taiteilijan tulee esittää kaikki ihanteellisessa, idealistisessa valossa, ja joka edelleen on hengissä ja voimissaan vaikka Topelius ja Snellman eivät ole, on realismia, tosiasioiden tyrannian tunnustamista, jota rehellinen taiteilija ei voi väistää. Sivumennen sanottuna, itse saan kylmiä väristyksiä, hengenahdistusta, pakokauhureaktioita, kun joskus käteeni puoliväkisin työnnetään uskonnollisia kuvitettuja lehtisiä, joissa kuin samasta muotista mustiin pukuihin ja kravatteihin valetut miehet, joilla on kaikilla lyhyet hiukset samanpuolisella jakauksella, onnellisten lasten ja asiallisen yksinkertaisesti ja siveästi puettujen naisten keralla käyskentelevät vihreässä laaksossa pumpulipilvien alla, kukkakedolla, jossa lampaat ja leijonat sovussa kuin pehmolelut seurustelevat. Näiden lehtisten vaikutus on päinvastainen, ainakin minuun, kuin tekijät kuvittelevat, kuvitus on hirvittävin kuviteltavissa oleva helvetti ja valhe.

Termiitit & termistö

Bunsenliekki on johdonmukainen kokonaisuus, sen läpi kulkee punainen lanka, joka ei katkea osastosta toiseen siirryttäessä. Osastoja on kolme: luontopolku, ripustus ja kovapanosaamuntoja. Osastoittain näkökulma hiukan muuttuu, mutta olipa kysymys biologeista, sotilaista, taiteiljoista, sotilaallis-tekninen termistö tyyliin: tulitauko, varustelukierre, saalis, ristituli, vapautusliike, sanasota, sotamaalus, taktiikka, lujuuslaskelma, pimiö - pysyy. Kaikki nämä ihmisryhmät toimivat loppujen lopuksi samoilla periaatteilla, myöskin heidän suhtautumiseensa ympäristöön hyödynnettävänä kohteena on pohjimmiltaan sama.

Ja kun kokoelma kysyy, mistä on kyse taitelijuudessa, on ote lievästi sanottuna ironinen, ja omankin vähäisen kokemukseni mukainen näistä "piireistä": "Ensimmäinen pujahtaa laboratorion raskaasta ovesta, ottaa askeleen hylätyn käytävän kaikuun, nuuhkii ja ajattelee: Oma huone. Rauha. Apurahan hakupäivä." Ja jo kohta: "Sorvi kilkattaa. Vasara surisee. He kartoittavat ympäristöä, suhdettaan ympäristöön, ympäri saarta he juoksevat, löytävät lasinsiruja/ ammuksia/ kuvakulmia... ja kysyvät itseltään: mitä voin käyttää, miten muokata, miltä panen kaiken näyttämään, ehdinkö täyttää hakemuksen." Ja runossa Tulitauko: "Vaikka he ovat ilkialasti ja riekaleina, heidän on mahdotonta olla samassa huoneessa, samassa käytävässä, samassa saaressa. Epäilemättä kyseessä on Taiteilijuus... Avajaisissa lasi kilisee ja booli poreilee, ehkä mitään ei ole tapahtunut, mintunlehdet kelluvat, pelottaa kun he halaavat toisiaan." Kyllä tässä taiteilijoiden sädekehä, jos ei kokonaan sammu, himmenee, kyse on tuetusta ammatista, pätemisestä, reviireistä, kilpailusta, sodasta ja siitä tärkeimmästä eli rahasta. Mitä pidemmälle ja tarkemmin Bunsenliekkiä lukee, sitä illuusiottomammaksi ja karummaksi käy kuva myös tästä valiojoukosta; ja niinpä, kun runon nimi on Pimiö, ei sitä voi paremmin sanoa: näkemättömyys, sokeus on tietoista tai tiedostamatonta, laskelmointia tai naiviutta, mutta aina viisasta, apurahan saannin kannalta: "Itäpäädyssä on pimiö, pieni huone, jossa puolustusvoimat kaasutti kaneja. On paljon rumaa, joka ei näy taiteilijatalon ikkunoista, vaikka maisemassa lehtivihreä vetäytyy ja antautuu verenpunaiselle. Kaikki näyttää idylliltä ulkona, ja sisällä monet ykityiskohdat ovat Auschwitzia: suihkut, lamppujen maidonvalkeat kuvut, puhdas 30-luku, se miten saappaat käytävällä lähestyvät, pysähtyvät ovelle, marssivat ohi."

Usein sanotaan, että taiteen tehtävä on antaa toivoa, lohtua, rauhaa, elämänuskoa; omalta kohdaltani voin sanoa, että nimenomaan Bunsenliekin kaltisesta taiteesta saan sitä: olkoon teoksen sisältö miten mustaa tai synkkää tahansa, jos koen että se on tosi, rehellinen ja tinkimätön, juuri se tuo lohtua; mikä ei tarkoita, ettenkö voisi suuresti arvostaa myös maailman ja ihmiselämän valoisempien puolien kuvauksia. Ennen pidettiin tinkimätöntä todellisuuskuvausta hyvän taiteen kriteerinä, nykyään kaikki muu on hyvää paitsi se; joten Bunsenliekki ui vastavirtaan ja on sen takia varmaankin, yksi vuoden parhaita kirjoja, suhteellisella hiljaisuudella, muutamasta heikosti positiivisesta kritiikistä huolimatta, ohitettu. Tosin niin käy hektisessä ajassamme kaikille ja kaikelle, uutta ja entistä ihmeellisempää, ainakin markkinointiosaston ja median mielestä, puskee koko ajan päälle, ei ole aikaa juuttua ja jymähtää yhteen, edes hyvään taideteokseen, ei se ole enää mikään "uutinen".

Spesialisoituminen, erikoistuminen

Tietoa, faktaa, dataa, yhä enemmän ja yhä tarkempaa on alalta kuin alalta, mutta onko käsitystä. Sama kehitys näkyy myös taiteessa, ismejä, uusia ja uudelleen lämmiteltyjä, teorioita, välineitä, bittiavaruuden tuomia virtuaalisia mahdollisuuksia, blogeja, ja muita mullistavia keksintöjä ja tuottamisen ja toteuttamisen tapoja tulee niin, ettei mukana vauhdissa pysy. Usein tuntuu, että jokin oleellinen on teknisessä ja teoreettisessa huumassa unohtunut. Taide kuitenkin luodaan ja otetaan vastaan ennenkaikkea oman pään sisällä, omilla aivoilla. Runossa Varustelukierre parodioidaan kuvataiteen kritiikkiä, enkä hirveästi hämmästyisi, vaikka ne olisivat tehneet sen itse, eli se olisi aito dokumentti; ja tuo se mieleen sanataiteen alalta "Savua ja Tuhkaa"-lehden, jonka sanoma, anteeksi diskurssi, menee niin hienolla abstraktisella ja teoreettisella tasolla, ohi, mikä ei ole ylpeilyn aihe, vaan tunnustettakoon suoraan, syvä häpeä. "Keskustelu" ja "kritiikki" yhä enemmän ja joka paikassa on muuttumassa sisäpiirin jargoniksi.

Varustelukierre, jo nimenäkin vihjaa, mistä saattaa pohjimmiltaan olla kyse, oman linnoituksen rakentamisesta, vihuliaisen tai kilpailijan tahdon murtamisesta ylivertaisella argumentoinnilla, vallan osoittamisesta: "Näyttelyn uusimmissa teoksissa tuo herkkä, mutta ujostelematon ote etsiytyy kontrastista toiseen tutkiessaan neorealististen harharetkien armotonta maastoa. Taiteilijan koloristinen anarkismi on parhaimmillaan, kun se ristiriitaisuuksien avulla kolkuttelee valo- ja värikäsitystemme viimeisten etuvartioiden portteja. Nämä sinnikkäät teokset vievät katsojan hämmentävien kysymysten äärelle: läheneekö näin poikkeuksellinen maailman kyseenalaistamisen tapa jonkinlaista omaehtoista anakronismia samalla kun se erkanee viimeisimmän diskurssin valtavirrasta ja jopa sen polyfoniasta? On selvää, että vain substanssiltaan painava ja ilmaisultaan pitkälle jalostunut taiteilija voi tavoittaa mielenmaisemalleen näin vangitsevan intensiivisen ja omaperäisen representaation, jossa konkretia estoitta syleilee abtraktioita niin kuin minä syleilen minua, joka projisoi kanssani samoin." Nyt on sanottava nopeasti kaksi mieleen tulevaa asiaa, ennen kuin ne unohtuvat, kirjallisuuskritiikinkin kohdalla, erityisesti pääkaupungissa ilmestyvän sanomalehden sivuilla, usein herää kysymys, kumpi on suurempi taiteilija, kriitikko vai kritikoitava, onko oleellisempaa esitellä teosta vai kriitikon omaa persoonaa, johon vastauksen kaikki tiedämme. Toinen, ikävämpi, mieleen hiipivä epäilys, että tekeekö Lähde tässä kierolla tavalla pilaa minusta, joka haluan kirjoittaa Bunsenliekistä eläytyvästi, ja melkein ymmärrän ja voisin jopa soveltaa yllä lainattua kritiikkiä yllä mainittuun kokoelmaan, on syytä nopeasti unohtaa.

Jottemme juuttuisi ja katoaisi pelkästään taiteen suohon, alaotsikkomme kannalta, joka oli spesialisoituminen, nostamme framille surrealistiseksi, hellyttäväksi ja tietenkin koomiseksi esimerkiksi Lujuuslaskelmassa esiintyvän nostalgisen miehen, joka saapuu Harakan saarelle - nähden itsensä taas turkissaan ja lentäjänlakissaan - entiselle työpaikalleen, jäähuoneeseen: "vaikka miehen leuasta kasvoi jääpuikkoja/ silmissä kiilsi tammikuun aurinko/ ja hän aivasteli kuin pohjatuuli/ miten suurta ylpeyttä/ ihmiset ennen tunsivat työstään/ miten lämpimästi hän puhui/ Suomenlahden talvesta/ jään lujuuksista, kiteistä."

Penetraatio

Viimeisessä osastossa Kovapanosammuntoja, viimeistään väliotsikon nimisessä runossa ennen kokoelman loppukliimaksia, on aika ottaa aikalisä, muutama askel taaksepäin, ja tarkastella Bunsenliekin keskuslyyristä tasoa, kun muistamme, että ihminen on saari, rosvolinnun mukaan nimetty, ja naisnäkökulmaa; ja edelleen ihmetellä miten joku saattaa luokitella kokoelman pointtirunoudeksi, se onnistuu vain ammattitaitoiselta tai ainakin arvovaltaiselta kriitikolta: "Älä rimpuile! Minähän elvytän: leimaan sanani huulillesi, ripustan maisemani seinällesi, perinneruokani lusikoin nieluusi. Tulen vapauden nimissä parhaaksesi, tallaan rajasi, tiirikoin lukkosi, miinoitan sinut vääriä vaikutteita vastaan. Kuiskin korvaasi satuja demokratiasta. Nousen maihin suistossasi, lähetän ylivoimani vastavirtaan... Ihosi on urheilukenttäni, siirtomaapalstani, rantatonttini, olen elämäsi käännekohta. Kun hiki virtaa ja voimat ehtyvät, kun vanha tuhoutuu ja unohtuu, kyllästyn. Mene silmistäni, mene kylpyyn, räntäsateeseen, tabula rasa, niin voin kirjoittaa sinut mieleisekseni joka päivä uudelleen ja joka kerta olet kiitollisempi, enemmän puolellani, olet mitä haluan."

Nyt on niin, on tunnustettava, että vasta tämä runo avasi korvani ja silmäni, mieleni miehisen lukon, lopullisesti havainnoimaan teoksen läpikäyvän naisnäkökulman ja intiimimmän, ruumiillisen tason, jota Lähde on koko ajan kuljettanut, ovelasti, koska se ei ole vastaan pahemmin aikaisemmin tökännyt, kuten heikomman tason feminististä sananpartta soveltavien tekijöiden kohdalla usein käy. Bunsenliekissä yleinen ja yksityinen limittyvät, ovat yhtä ja tämän rinnakkaisvalotuksen takia teosta voi lukea ja tulkita, jos haluaa, myös puhtaasti keskuslyyrillisenä juoksutuksena, mitä en kuitenkaan tee, koska uskon, ettei se ole tekstinkään mieli eikä tarkoitus.

Jos hyvin kaukaa lähdetään, maa ja vesi ovat naisellisia elementtejä, tuli ja ilma miehisiä. Maan ja veden kuormituksesta ja pilaantumisesta käy kalabaliikki koko ajan, mutta ilman, ylemmän elonkehän, vähemmän; sinne miehet laukovat valoraketteja tai täsmäohjuksen ja ote "avaruus takapihamme/ meillä on jumala/ osakesalkussa" kertoo mihin taivaan hallitsija on siirretty ja mihin tarkoitukseen hänen entinen asuinsijansa on varattu, avaruusromulle. Ja tulta esiintyy vain korkeintaan koeräjäytysten yhteydessä tai keinotekoisena, siis bunsenliekkinä.

Kokoelman luomiskertomuksessa, Tyyssijassa, minä sukeltaa silmät auki, hengittää vettä, odottaa historian alkamista, myös omansa, ja on siis kohdussa. Meripelastuksen yhteydessä hän katselee meneviä, menneitä miehiä kanalihan ja hypotermian vallassa. Saarella minä tuntuu ihmisistä huolimatta olevan koko ajan yksin, ehkä hän on yksinhuoltaja, hiukan hukassa ja eksyksissä ainakin miessuhteittensa kanssa - "on poika joka sanoo/ äiti olet Afrikan tähti/ se saa minut juoksemaan/ ja jos en juoksekaan" - ja voisi spekuloida minällä olevan takanaan vaikeita, ehkä väkivaltaisia miessuhteita; ainakin yleisvaikutelmaksi jää kohtaamisen, yhteiselon mahdottomuus. Jonka päätöksen, elää ilman miestä, tiedän monenkin naisen kategorisesti tehneen, ja nykyisinhän se on taloudellisesti ja sosiaalisesti mahdollista.

Runo Vesiystäväni valottanee tytön ja naisen näkövinkkelistä rakkauden ja fyysisen seksuaalisuuden oudompaa, pimeämpää puolta, pelkoa, kauhua, mykkää ja selittämätöntä sameaa imua sekä valtaa, eli kuka suhdetta vie ja johtaa: "Oli eräs Jaakko, Jaakon siniset huulet ja kylmät kädet. Hän sai minut kirkumaan. Uin vastarannalle ja tärisin kun hän paiskoi kiviä jälkeeni... Näkin kelmeät kasvot ja vetinen suu kurottuivat kohti. Laituri lepäsi laiskana mattona veden kelmulla, laskin sääreni veteen. Lämpimät laudat, jalat upoksissa, Näkin karhea kieli, sen imu. Imun muistan ja samean veden. Sanaakaan ei tarvittu, vain kieltä." Tulee mieleen omat ensimmäiset suutelukokemukset, kokeneemman tytön kielarit, lievän ällöttävyyden yhdistyneenä hypnoottiseen imuun. Ja kyllähän on sanottava, etteivät miehenaluillakaan ensimmäiset seksuaaliset kokeilut ja yrittelyt helppoja ja välttämättä mitenkään miellyttäviä aina ole. Enpä usko tässäkään suhteessa miesten ja naisten niin hirveästi eroavan toisistaan, vaikka onkin eri asia, mitä näistä asioista puhutaan ja toisille kerrotaan. "Lefa ei liity veteen, mutta hän muistutti etäisesti Ahtia. Hän oli kapellimestari, minulla oli rytmihäiriöitä. Kuljin muutaman tahdin hänen jäljessään, pian en kuullut omaa ääntäni kaikelta musiikilta. Nuotteja putoili päähäni kuin avasin astiakaapin, nuotit täyttivät eteisen, eikä posti mahtunut sisään kunnes vihdoin tilasin muuttokuljetuksen. Huusin: Hei kehonrakentajat! Älkää unohtako tahtipuikkoa!" Nyt jos omaa hiukan härskimmän mielikuvituksen, voi mietiskellä käyttikö Lefa "tahtipuikkoa" liikaa vai liian vähän, vai kenties ei ollenkaan, sublimoiko hän erään yhteiselämän osaelementin nuotintamiseen, määräilyyn, oikeassa olemiseen jne, mutta tämä menee luomisen puolelle, johon minulla lukijana on oikeus, ja jonka varassa, itseasiassa, kaunokirjallisuus elää. Niille, jotka haluavat lukea fiktiota yksi yhteen kirjoittajan oman elämän ja ajattelun ja kokemusmaailman kanssa - ja heitä on paljon, jopa alan professoritasolla, minkä olen aivan hämmästyttäväksi hämmennyksekseni havainnut - niin tähänkin Bunsenliekki antaa avaimet, jos haluaa yksityiseen huoneeseen astua, jota, muistutan, ei välttämättä ole.

Kovapanosammuntoja

Viimeisessä osastossa Kovapanosammuntoja siirrytään kuvailusta perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmisen maailma, Harakan saari sen osana, ei ole tyhjästä syntynyt; ennen tekoa on ajatus ja toiminnan takana kolmikulmainen tai ainakin kulmikas filosofia. Kaikki mikä on pyritään rajaamalla, määrittelemällä ottamaan haltuun, hallintaan - niin kuin maailma ja todellisuus sillä meille alistuisi, toimisi tahtomme mukaan. Runossa Sotamaalaus kuvataan taidegallerian tiloissa, mitä saattaa tapahtua jos todellisuus tai sen kuvaus ei noudata formaattia eli ennakko-odotuksiani: "Katsokaa maisemaa! Se ei pysy suorakaiteen sisällä. Valo puuttuu. Perspektiiviä ei ole. Entä onko värit sekoitettu, kaikki yhdeksi ainoaksi?" Tämän jälkeen näyttelyvieras, tai toinen taiteilija, tai ehkä jopa kyseisen taulun maalaaja, ei sekään mahdotonta ole, sylkäisee tauluun, hinkkaa hihallaan, lopulta viiltelee kankaan, katkoo kehykset ja luhistuu ilmeisen hermoromahduksen saaneena gallerian lattialle.

Kovapanosammunnoissa sanonta muuttuu suoremmaksi, lauseet usein kysyviksi, ikään kuin vastausta tai kannanottoa vaativiksi. Eikö olekin hävytön kirja, kun haluaisin yölampun valossa sen avulla vain rentoutua ja nukahtaa, se vaatii minua väittelemään kanssaan! Ja vielä kovat piipussaan! "Sanovat ettei estetiikka olisi uudistunut, kysyvät minkä mukaan suunnistaisimme ellemme arpien. Että kaunis on kuolla, kaunis historian moottori, teknologian kehto. Ehkä pian heräämme... miten tullaan ihmisiksi, kun taistelu on ohi, taide saalis, hahmot toinen toistaan surullisempia?" Bunsenliekki vaivihkaa tuntuu epäilevän samaa, mihin itsekin olen päätynyt: ihmistä ei ole, hän ei ole vielä syntynyt, tai ainakaan ansaitse sitä nimeä.

Jos estetiikalla ja etiikalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin estetiikalla ja propagandalla on sitäkin enemmän. Sanasodassa siirrytään oppiin, opetukseen, koulutukseen, lasten ja lapsen mielen muokkaamiseen, maailmankuvamme juurruttamiseen, siirtämiseen eteenpäin. Sanottava ja sävy eivät ole ihan tietoyhteiskunnan ja elämänikäisen oppimisen ihanteiden mukainen, pikemminkin päinvastoin: "Mustavalkokuvien ja käsikranaattien keskellä hehkuu ruusunpunainen propagandapommi: pullea pahvipallo, kuin koululaisten askartelema, täynnä aforismeja, raamatunjakeita, luokan hikisiä viestejä. Vitriinissä se näyttää pääsiäismunalta. Niitä putosi kymmeniä, kananpojankeltaisia, rairuohonvihreitä - ja ilmahälytys ujelsi kun siristimme vastavaloon ja nauroimme värikkäälle raekuurolle, kun juoksimme käsivarret ojossa, kun yksi halkesi ja kaatoi niskaamme lauseita virkkeitä välimerkkejä. Kaikki oli ajateltu. Jäsennelty valmiiksi. Älkää vastustelko."

Laulun, leikin ja askartelun merkeissä, kun se edistää ja ruokkii oppimista ja luovuutta, kuluu varhaislapsuus, mutta jo tarhaan on livahtanut, kiemurrellut käärme, ja taas runon nimi, Kasvatus, on vähintäänkin ironinen: "Koelaitoksen tarhassa leikitään täyttä häkää. Mä määrään! Eiku!... Kasvun kannalta maaperä on suotuisa: retiisit lihovat pulleiksi kuin maamiinat, ja aamukaste on puhdasta elohopeaa." Näin ihmislapset, taiminakin tunnetut, rinnastetaan kaasutettaviin kaneihin tai pienempiin jyrsijöihin, ryytimaahan, sen tuotteisiin; ja pikkulapset, aamunraikkaat, hehän ovat usein vilkkaat kuin elohopea.

Runossa (Surrealisti), jonka sulkumerkit eivät ole vahinko, on kysymys arkipäivän absurdiikasta, aamu- ja iltatoimista, mediasta, tiedotuksesta, ja jos se tuntuu sisältävän "luonnollisia" asioita, niin viimeistään silloin on itsekunkin syytä huolestua myös omasta puolestaan: "käyn suihkussa/ puen puhtaan, silitetyn paidan/ painan jääpalakoneen nappia/ 100 000 ohjusta/ delfiinit ovat puolellamme/ avaruus takapihamme/ meillä on jumala/ osakesalkussa ja jos viholliset/ puuttuvat, luomme ne/ tilaamme sankaripatsaan/ tai taistelulaulun/ tälle seinälle." Ja tämän leipätekstin, joka on ikäänkuin "normaalin" ihmisen puhetta tai sisäistä monologia, vieressä kulkee sivulle sijoiteltuna typografisin keinoin "tiedonvälitys", televisio on aina auki, ja verkkoyhteys: "21:40/ ZERO HOURS/ HAMMER TIME/ click/ for/ live/ video/ now!/ war is going well/ we are the good guys" No niin, kaikki kunnossa? Henkilökohtaista hygieniaa myöten? Kylmä drinkki odottaa? Ja delfiinit, nehän ovat älykkyytensä takia käyttökelpoisia esimerkiksi räjähteiden perille viejinä, ja muutenkin leikkisiä ja yhteistyöhaluisia.

Olemme valjastaneet käyttöömme ja puolellemme kaiken, tieteen, tekniikan, talouden, median, eläinkunnan, jumalan, oikeuden ja manikealaisen moraalin. Ja jotta tämä absurdismi jatkuisi ja jatkuisi, sen tunkeminen mieleen, penetraatio, on aloitettava ajoissa nousevassa nuorisossa, kansassa kasuavassa: "Kuka puki nämä pojat tykinruuaksi, kasasi lapsenvatsalle alttarin, räiskyvän action-alttarin koneille ja roboteille? Rauha makaa säpäleinä pelikonsolissa, unessa ja valheessa supatetaan lohdun sanoja. Kunnia, ylpeys, kotiinpaluu." Eikä äitienkään osuus tässä valistustoiminnassa ja raakamateriaalin tuotannossa vähäinen ole, sekin on hyvä muistaa: "Liput liehuvat, äidit juoksevat hautuumaalle synnyttämään. Jo saapuvat haltiakummit taisteluleluineen, kepeät, kepeät mullat ja lapiot." Ja lähes jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa hulmuaa jossain vaiheessa tuulessa tähtilippu. Siihen on niin tottunut, ettei se tunnu oudolta, paitsi jos sen paikalle kuvittelisi siniristilipun tai Uuden Euroopan vastaavan tähtisikermän.

Rospuutto

Kun kesän leikit ovat ohi, rospuutto saapuu ja saari eksyy sumuun. Siivoojakin lähtee, sammuttaa valot, sulkee ikkunat, soutaa merelle, pudottaa avaimen, se ruostuu - saatuaan "astman ja myrkytysoireita, mutta koeputket seisovat asennossa, lasinen metsikkö, lattia kiiltää, sirut on lakaistu talteen, ehkä niistä vielä voi jotain rakentaa... Valkoinen fosfori lepää vakassa vesikantensa alla, bioaseet pakastearkussa. Itämeri tukehtuu, mutta näytteet ovat tallessa, hylly D37."

Bunsenliekin ironinen illuusiottomuus menee loppua kohden sellaiselle tasolle, että paitsi lepakkojen soidin, myös lukijan hymy hyytyy horrokseen. Jäljelle jää eksistentiaalinen ihmetys: "Meidät teljettiin tänne/ oman onnemme nojaan/ marraskuuhun/ hämärää uhmaavaan valoon."

Kaikki oikea runous, myös pointtirunous, muistutan, on pohjimmiltaan puhetta Jumalalle, riippumatta onko Olento olemassa vai ei. Yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, sen saattaa aavistaa, muistaa, mutta vaikeaa se on: "Ei vettä, rantaa, mitään, ellei lasketa liikennettä, taukoamatonta melua./ roll on, roll off, rauhanmarssit ja panssarivaunut, avantgarde kaikenkirjava väki, ei ole paikkaa, jossa sen seurueen jälkiä ei näkyisi: roskia ja rakennelmia, pölypilviä ja perimän muutoksia, kipua." Harakan saarella eristyksissä, talven pimeydessä, voi vihdoin nousta tällainen kysymys esiin mielen kerroksista: "Jos kasvit ja eläimet ovat meren muisti, kenen muisti me olemme? Kenen hämärä pakkahuone tai ullakko, sakea merisavu?" Ja heti perään tulee koko kokoelman päättävä lausepari: "Kaikki, kaikki on meille objektia. Jos jäsentäisimme uudelleen." Joka heittää huomaamatta silmille niin perustavanlaatuisen kysymyksen tai itsestäänselvyyden, kuinka vain, että siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, tai kirjaston.

Käsityksemme olevaisesta, maailmankuvamme, toimintaamme ohjaava filosofia, lopultakin hyvin yksioikeinen, voidaan johtaa "tieteellisen" maailmankuvan synnystä uuden ajan alussa, Descartesista, Kopernikuksesta, Galileista, hiukan myöhemmin Newtonista jne. Itse epäilen että virhe, väärän suunnan valinta, on tapahtunut jo aikaisemmin, viimeistään monoteistisen Jumalan saatua ylivallan, jonka oppi on ylhäältä annettu ja kyseenalaistamaton ilmoitus, tulee se sitten Herralta, Jahvelta tai Allahilta, jotka ovat yksi ja sama väärinymmärrys. "Tee alamaiseksi kaikki mitä maan päällä on. Jää odottamaan jatko-ohjeita." - jos saan siteerata itseäni. Olemme kadottaneet sen mitä "primitiivisillä" ja "pakanallisilla" alkuperäis- tai luonnonkansoilla, kenties, oli, luonnon kunnioittamisen, pyhyyden tai yksinkertaisemmin vain ymmärryksen, että olemme osa sitä, emme sen enempää, emme vähempää. Jos rikomme luontoa ja sen lakeja vastaan, rikomme itsemme. Tämä on jotenkin niin selvä ja yksinkertainen asia, että sitä on mahdoton käsittää. Kaikki mikä on, elää, maa, vesi, kivetkin. Jos välttämättä joudun kaatamaan puun, teurastamaan eläimen, rikkomaan maata, kallion, siltä olisi syytä, jos ei kysyä lupaa, ainakin pyytää anteeksi. Ihmisen mielen harhaisuus on niin pitkällä, pelkään, ettei korjausliike ole enää mahdollinen. Ja tähdet eivät todellakaan odota meitä.