Kesäkuun kirjailijavieras

Jouni Tossavainen

KUKA TIETÄÄ, MITÄ KANSA RUNOILEE ( TODELLA :)

Runopuulaaki on runoilija Heli Laaksosen suomennos Poetry Slamista, kansainvälisestä lavarunokisasta, jota pelataan kolmella yksinkertaisella säännöllä: esitä oma runo, aikaa on kolme minuuttia ja yleisön joukosta valittu tuomaristo jakaa palkinnot.

”Runoillen kansamme parhaaksi” on puulaakin motto. Se on muokattu Lauri Tahko Pihkalan (1888-1981) olympiastadionin takapuolella seisovan patsaan säkeistä ”Urheilun avulla kansamme parhaaksi”.

Tänä kesänä YLEn Runopuulaakissa esiintyy 64 runoilijaa, jotka on karsittu kahdeksan maakuntaradion kuuntelijoista. Kahdeksan Radio Suomen suoran lähetyksen jälkeen 10. Suomen paras lavarunoilija palkitaan finaalilähetyksessä 26. elokuuta.

Jos puulaakin motto pohjautuu kansanvalistuksen ajatukseen, niin sen filosofia saattaa lähestyä myös Rihmaston näkijöitä ja tekijöitä: todellisuus, tule takaisin, sillä kukaan ei tiedä, mitä suomalaiset todella runoilevat.

Kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen jutussa ranskalainen kirjallisuudentutkija Tzvetan Todorov toteaa: ”Ranskalaisen kirjallisuuden pääsuuntaukset ovat nykyisin formalismi, nihilismi ja solipsismi – kolme tapaa menettää yhteytensä todellisuuteen.” (HS 16.5.2010)

Se tiedetään, että niin Ranskan kuin Suomen kansa ostaa runoutta yhtä vähän kuin ennenkin. Ehkä kansalaiset eivät juuri rakasta ’muotopuhdasta’, ’nihilististä’ ja ’sisäsiittoista’ runoutta, koska se on menettänyt yhteytensä todellisuuten, kuten ranskalaisen kirjallisuuden väitetään tehneen vasta nyt?

En pohdi enempää se-sanan viittaussuhdetta edellisessä lauseessa, vaan väitän lisää. Nimittäin, jos edellinen kysymys meni liiaksi teorian puolelle, puulaakin oikeana työnä on todistaa vääräksi runoilija Lauri Otonkosken väite: ”Huono runous sopii paremmin ääneen luettavaksi kuin hyvä.” (Erään kalamatkan kuvaus, WSOY 2007, s. 50)

Kun näitä kommentteja lukee ja kuulee, luulen ensinnäkin, että puuulaakeja ei ole nähty saati, että niissä olisi oltu mukana. Tai sitten puulaakia verrataan lausuntamatineoihin, joissa tiedän kyllästyneeni useammin kuin yhdessäkään Poetry slamissa.

Toisena Otonkosken lauseen taustalta kaikuu korviini poetiikka, joka asettaa kansavalistuksen paikalleen ja siihen paikkaan ei vaikuta todellisuus Akatemian eli keskuksen ulkopuolella. Kolmanneksi kysyn, johtuuko tämä siitä, että kielestämme on tullut vain optinen systeemi, joka puhuu hyvin vain näöllemme? ¹⁾

Kun puulaakeissa kuuntelee ihmistä ja hänen tapaansa sanoa se runolla, ihmettelen yhä useammin, miksi niin harva ammattirunoilija on valmis – tai tulee harjoittelemaan – samalle viivalle rahvaan kanssa. Niin vapaa hänkään ei ole.

Onko itsensä häpäisemisen pelko pienempi amatöörien kuin alan ammattilaisten keskuudessa? Vai alentavatko väkijoukon jakelemat pisteet runouden samalle tasolle kuin urheilu? Onko sadan kokoelman tekijänpalkkio mainittavampi kunnianosoitus egolle tai apurahalautakunnalle kuin sadan kuuntelijan mahdollisuus kokea runosi?

Toisin päin kysyen, mitä runoutemme olisikaan, jos sitä harjoitettaisiin yhtä systemaattisesti kuin ammattiurheilua ja huiput hakisivat rajojaan kaikin mahdollisin dopingin konstein. Tai, jos runoilua opetettaisiin edes yhtä ystävällisesti kuin muusikonjuurta koulitaan konservatorioissa.

Jos tutkii vaikkapa tämän kesän 64 runoilijan listaa, alan ammattilaisia on yhtä harvassa kuin arvosteltavia kokoelmia julkaisseita Akatemian ulkopuolelta. Entä mitä tämä vaikuttaa siihen, mitä pidetään runoutena, kysyn itsekin Tampereen ja Jyväskylän akatemioiden opppipoikana? Eikö tämä voisi kiinnostaa edes akateemisena kysymyksenä.

”Runonlausuntakulttuuri Suomessa käy lahjakkaan lapsen kengissä. Ammattimaisuudesta ei voi puhua, aitoudesta ehdottomasti”, totesi runoilija Erkka Mykkänen runonlausunta- ja musiikkitilaisuus Poetry Jamin arvostelussaan (HS 24.5.10).

Poetry Jam on helsinkiläisen runoilijan Harri Hertellin muokkaama versio Poetry Slamista. Nyt kun Jamit ovat ylittäneet arvostelukynnyksen, jään pohtimaan, milloin olisi mahdollista julkaista ensimmäinen esimerkiksi teatteriarvostelijan kritiikki Runopuulaakista.

Sitten nähdään, kestääkö kansa arvostelua. Vai pilaisiko ammattirunoilijoiden ryntäys hyvänkin puulakin? Tuskin, totuus tässäkin on näennäisyyttä, sillä puulaakien eteneminen vaikkapa äänirunouden suuntaan on olokulma, jonka avaamiseen kaivataan niin väen voimaa kuin yksityistettyä sisältötuotantoa. Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä, olipa asialla kirurgi tai pölynimurikauppias.

Äänirunouteen liittyen kyselen vielä toivossa kuunnella sen kerran ²⁾, kun joku runouden rakastaja tai ammattihoppari saattaa yhteen ihmisen tai koneen puheen ja ruumiin niin, että ääni astuu kieleen ja löytää sieltä sen mahdollisuuden, jota runous voi olla esitettynä. Siinä laakissa runous leikkiintyy ja on ilman ajattelun hurskautta puhuvan ruumiin korvia hivelevää materiaalisuutta.

1)

”Huolimatta yrityksistänne olla manaamatta valoa 
esiin puhuessanne hämärästä, en voi olla yhdistämättä 
kaikkea sanomaanne päivänvaloon ainoana mittana. Johtuuko 
tämä siitä, että kielestämme on tullut
virheellisesti – välttämättä – optinen systeemi, 
joka puhuu hyvin vain näöllemme? Ihmettelenkin, eikö 
Herakleitos puhukin jotain tästä sanoessaan pyhästä
puheesta, että se ei puhu eikä salaa, vaan antaa vihjeen.
Eikö häneen voitaisikin liittää tämä ajatus, jonka te 
haluaisitte esittää: on olemassa kieli, jossa asiat eivät
näyttäydy eivätkä kätkeydy?” (Maurice Blanchot: Ääretön
keskustelu, Vol 1. L’Entretien infini, 1969, suom. 
Janne Kurki, Apeiron Kirjat, Vantaa 2008, s. 74)

2)

Inoltre metti in versi che orire
è possible a tutti più che nascere
e in ogni caso l’essere è più del dire.
”Laita vielä säkeisiin että kuolla
on mahdollista kaikilla enemmän kuin syntyä
ja joka tapauksessa oleminen on enemmän kuin puhumista.”
(Giovanni Giudici: ”La vita in versi”, Elämä säkeisiin, 
suom. Anu Rinkinen valikoimassa Italian runoutta 
1900-luvulta, The Lauttasaari Press, Pesaro 2004, s. 115)