|
Mika Waltarin ura olisi nykyaikana mahdoton
Mika Waltari on yksi tunnetuimpia kirjailijoitamme - ellei peräti tunnetuin. Sanotaan, että jos lukee vain yhden kirjan elämänsä aikana, kannattaa valita
Sinuhe egyptiläinen. Waltarin teoksia lainataan kirjastoista ja niistä julkaistaan uusia painoksia.
Monille jää kuitenkin päällimmäiseksi mielikuva, että Waltari kirjoitti vain tunnetuimmat teoksensa.
Suuresta illusionista suoraan Sinuheen, mitä nyt joku Fine Van Brooklyn siinä välissä, ja sitten tulikin jo
Turms, kuolematon ja mitä niitä on. Ja sitten se kuoli.
Tämä sopii hyvin siihen mielikuvaan, mikä 2000-luvulla kirjailijoista vallitsee. Joko he kirjoittavat suoraan mestariteoksen ja/tai bestsellerin ja se siitä - loput kirjat tulevat omalla painollaan. (Muut kituvat ja valittavat apurahojen pienuutta.)
Totuus ei voisi olla kauempana tästä mielikuvasta. Waltarin ura oli parhaimmillaankin kompuroiva ja hän joutui kirjoittamaan tonneittain tilapäistekstiä ansaitakseen elantonsa.
Itse asiassa Waltarin ura ei voisi enää olla edes mahdollinen. Jos Waltari syntyisi nyt, mihin hän kirjoittaisi?
No, todennäköisesti hän olisi City-lehden kolumnisti (tai ehkä sittenkin Imagen), mutta jos hän haluaisi kirjoittaa vaikka runoja ja novelleja, mihin hän kirjoittaisi?
Kävisikö hän työväenopiston kirjoittajakursseilla ja osallistuisi antologiaan?
Tietysti nuori Waltari teki tätäkin - hänen ensimmäiset kirjaan painetut runonsa ilmestyivät Nuoren Voiman Liiton ympärille kokoontuneiden kirjailijoiden yhteisantologiassa
Nuoret runoilijat 1926. Siinä hän esiintyi salanimellä Kristian Korppi.
Mutta Kristian Korppi julkaisi muutakin. Korpin tunnetuin kirja on Kuolleen silmät, joka ilmestyi pienikokoisena niteenä vuonna 1926 suomenruotsalaisesta Holger Schildtin kustantamolta. 18-vuotiaan kirjailijan teos sisältää verisiä ja hyytäviä kauhunovelleja, joissa mielipuoli tappaa vastasyntyneen lapsen ja hautaa sen suohon ja joissa emäntäänsä mustasukkaisesti vainoava musta koira vaanii naisen rakastajaa vielä kuolemansa jälkeen. Se ei ole ihan sitä Waltaria, joka nykyään tunnetaan, viisasta ja syvämietteistä pessimististä humanistia.
Moni muukin Waltarin varhaisteksti on kaikkea muuta. Hänen ensimmäiset julkaistut tekstinsä – jotka hän teki 17-vuotiaana - ilmestyivät Juttutupa-nimisessä lehdessä. Mikä ihmeen Juttutupa? Juttutupa oli niin sanottu lukemistolehti, jossa ilmestyi helppotajuisia ja usein viihteellisiä kertomuksia ja runoja. Se oli ankea, lähes kuvaton sanomalehden näköinen lehti, joka oli painettu surkealle, jo tuoreena repeilevälle paperille.
Waltari ei ollut ainoa Juttutupaan kirjoittanut aikansa kirjailija - myös Toivo Pekkanen kirjoitteli siihen novelleja, romanttista hömppää.
Waltarin novellit Juttutuvassa ilmestyivät salanimellä Karl Detmold (mitä nyt latoja sitä vähän muunteli numerosta toiseen). Novellit ovat kauhua, eksoottista Etelämeren seikkailua, romantiikkaa,
Tuhannen ja yhden yön tarinoita mukailevaa orientalismia - kaikkea mitä lukijat odottivat saavansa lukea aikansa kuluksi.
Waltarin uralla vastaavat kirjoituskeikat jatkuivat. Hän kirjoitti kymmeniä ajanvietenovelleja muihinkin lehtiin, vielä tultuaan tunnetuksi ja tunnustetuksi kirjailijaksi - lehtiä olivat Seura, Lukemista Kaikille, Hopeapeili, Joulu-Lotta, Suomen Kuvalehti... Yhdessä
Armas J. Pullan kanssa hän kirjoitti kolme hauskaa seikkailuromaania salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Lisäksi hän kirjoitti lukemattomia tietopuolisia teoksia eri tahoille. Lyhyitä näytelmiä syntyi solkenaan muun muassa Sotainvaliidi-lehteen ja Reserviupseerikoulun vuosijulkaisuun.
Mihin hän siis kirjoittaisi nyt? Parnasso ja Nuori Voima (joka toki oli nuorelle Waltarille tuttu) julkaisisivat pari kolme novellia vuodessa, joku puhelimitse markkinoitava lehti yhden novellin ja satunnaisesti häneltä tilattaisiin novelli johonkin antologiaan. Siinäkö kaikki?
Waltarin olisi pakko kirjoittaa Sinuhe egyptiläinen esikoisekseen, jos hän haluaisi pärjätä.
Maailmasta on tullut epäreilu. Nuori kirjailija ei saa opetella ammattiaan rauhassa.
Waltari ei ole edes yksittäinen esimerkki. Matti Hälli - joka, myönnettäköön, alkaa olla jo aika unohdettu kirjailija, mutta aikoinaan hän oli erittäin luettu ja suosittu - elätti itsensä 15-vuotiaasta lähtien kirjoittamalla novelleja ja runoja eri lehtiin 1930-luvun puolestavälistä alkaen. Kokeilepa sitä.
Saman tempun teki Seppo Tuisku, joka tosin siinä välissä eli myös elämän, josta syntyi kirjailija - hän teki muun muassa savottahommia lentojätkänä.
Samaan aikaan hän kirjoitti 1950-luvun puolestavälistä 1980-luvulle saakka valtavan määrän viihdekirjallisuutta, ensiksi novelleja eri lehtiin, muun muassa Sirpaleeseen ja Nyyrikkiin, sitten Outsiderin haamuna Pekka Lipposia ja Kalle-Kustaa Korkkeja ja lopulta Jerry Cottoneita 1960-luvun lopusta alkaen.
Hällistä Tuisku eroaa siinä, että hän ei päässyt ikinä eroon viihde- ja lukemistokirjailijan viitastaan. Mutta elättipä itsensä kirjoittamalla.
Samalla Tuisku opetti reilun kourallisen kirjailijoita ammattiinsa. Heitä ovat ainakin
Tapani Bagge, Juha Ruusuvuori ja Pentti Pesä, jotka kaikki kirjoittivat Jerry Cottonia.
Mikä on tilanne nyt? Voisivatko Hälli ja Tuisku enää työskennellä ammatissaan? Tai voisivatko Bagge ja Ruusuvuori enää opetella ammattiaan kirjoittamalla Cottoneita vaativan editorin valvonnassa?
Ehkä Hälli ja Tuisku voisivat kirjoittaa Kolmiokirjan jatkuvasti väheneviin lehtiin - lieneekö niitä enää muita kuin Perjantai ja Regina? SinäMinä myytiin pois, mutta kyllä sekin vielä ilmestyy ja ilmeisesti maksaa jutuista. Jerry Cottonia julkaisee sama kustantaja, mutta vakikirjoittajien tekemänä.
Science fiction -piireissä kyllä ilmestyy lukuisia lehtiä, jotka julkaisevat novelleja, mutta jossei satu voittamaan jotain erityisen hyvää kilpailua, julkaistuista novelleista ei saa rahaa. Omat palkkioni niin sanotuista scifi-fanzineista ovat sangen vaatimattomat: sain kilpailussa pärjänneestä novellista 40 euron lahjakortin. Sain valita, otanko sen kirja- vai K-kauppaan. Valitsin jälkimmäisen.
Ja tämä on tapahtunut kerran.
Juri Nummelin
Juri Nummelin (s. 1972 Raumalla) on varsinainen kirjoittamisen sekatyöläinen hän on kirjoittanut toistakymmentä tietokirjaa ja toimittanut lisäksi useita. Hän on myös kirjoittanut useita satoja lehtijuttuja ja kolumneja lehtiin ja nettiin sekä koonnut vanhoja kotimaisia lukemistonovelleja, kuten Harry Etelän kauhunovellien kokoelman Kauhujen salakammio (2007).
Esikoisteos Pulpografia (2000) esittelee yli 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa. Nummelin on tutkinut myös länkkäreitä ja pornoakin. ”Huono kirjallisuus on parhaimmillaan kiinnostavampaa kuin hyvä kirjallisuus keskinkertaisimmillaan”, Nummelin itse toteaa.
Kriitikoiden ja kirjallisuushistorioiden kaltoin kohtelemia kirjailijoita Nummelin on käsitellyt muun muassa teosparissa Unohdetut kirjailijat 1-2 (2007). Se saa jatkoa Mika Waltaria käsittelevästä teoksesta, joka ilmestyy syksyllä 2008.
Nummelinin on käsitellyt lisäksi elokuvan historiaa teoksessa Valkoinen hehku (2005) sekä vuoden 2009 alussa ilmestyvässä, 12–16-vuotiaille filmifriikeille suunnatussa kirjassa.
Nummelin on opiskellut Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja asuu nykyään Turussa.
Juri Nummelinin blogeja:
Pulpetti
Julkaisemattomia
Jurin tekstejä
|
