|
KIRJOITTAMINEN – USKON ASIA?
Ryhdyin kirjoittamaan säännöllisesti aloitettuani kirjallisuuden opinnot Tampereen yliopistossa vuonna 1989. Tenttikirjojen pänttäämisen ohessa kirjoitin novelleja ja runoja. 1990-luvun alkupuolella lähettelin niitä useammankin kerran kustantamoihin, mutta sain pakettini aina takaisin. Useimmiten nivaskan painoksi oli pakattu kopioitu A4, jossa kohteliain sanankääntein kiitettiin luottamuksesta ja ilmoitettiin, ettei teksti sovellu kustantamon kustannusohjelmaan. Silloin ei kauheasti lohduttanut, vaikka tiesin, että moinen ”kirjeenvaihto” on kirjan julkaisemisesta haaveilevan kirjoittajan arkea, tuttua puuhaa tuhansille kirjoittajille ympäri Suomen.
Toisinaan, jos hyvin sattui, paluupostissa saapuneen nivaskan päällimmäiseksi oli ujutettu kirje, josta kävi ilmi, että kustantajan lukija oli jopa hetkiseksi, tai paikka paikoin, innostunut novelleista. Tuota toivoa ja riemua ruokkivaa virkettä seurasi yleensä kuitenkin sana MUTTA, joka romahdutti toivon ja tyrehdytti riemun. Kuinka yhdelläkään sanalla voi olla niin suuri varjo, niin raskas ja peittävä? Se levisi paperin reunojen yli arkeen ja ajatuksiin, lamautti ja masensi. Pettymys vaihtui kiukuksi ja itsesyytöksiksi: Mitä sinä itsestäsi oikein kuvittelet? Miksi juuri sinun tekstisi ansaitsisi tulla julkaistuksi? Miksi luulet osaavasi kirjoittaa? Jokaisen hylkykirjeen myötä kriittinen ja ankara, valppaasti vartioiva yliminä sai tuulta purjeisiinsa: ilkeästi virnistellen se sylki kitkeränkatkeran monologinsa luovan minän päälle, yritti nujertaa sen, heikompansa.
Nyt, viitisentoista myöhemmin, kiitän luojaani siitä, ettei yliminä onnistunut yrityksessään. Luova minä, vaikka heikko olikin, kesti lopulta kaikki iskut ja koettelemukset. Se nieli pettymykset, taipui ja vääntyi, natisi ja ritisi, muttei taittunut. Se sinnitteli, hengitti pitkään ehkä vain toisella keuhkollaan, lyhyin henkäyksin, hiljaa ja ääneti – mutta säilyi hengissä.
Uskoani koeteltiin.
Sitten tapahtui jotakin. Luovuin ns. realististen, pikkunättien novellien näpräämisestä, koska alitajunnastani – niin kuin asian alusta alkaen mielsin – oli yllättäen alkanut pulputtaa toisenlaista tekstiä: omituista, kuin unista ammennettua. Se tuntui kummalliselta, koska en oikeastaan koskaan ollut pitänyt unia tärkeinä saati että olisin kirjannut niitä ylös tai pitänyt unipäiväkirjaa. Minun vuosittainen unikiintiöni oli jo pitkään ollut keskimäärin neljä: kaksi seksiunta, yksi painajainen ja yksi yhdistelmä molemmista, siis seksipainajainen. Muita unia en muistanut nähneeni.
Nyt rohkenen ajatella, että minut pelasti nimenomaan se, etten muistanut näkemiäni unia. Aloin nimittäin ajatella, että nuo uudet, oudot tarinat olivat näkemättömiä uniani. Ne olivat alitajunnan tarinoita.
Silloin ensimmäisen kerran oikeasti käsitin, että minussa oli salainen maailma, kiehtova ja pelottava samanaikaisesti.
Tuosta maailmasta oli alkanut kummuta kuvia ja tunteita, jotka olivat totta – paljon todempia kuin ne kuvat, joihin olin kirjoittaessani siihen asti turvautunut. Ne olivat niin totta, etteivät ne alistuneet realistiseen, todellisuutta jäljentävään esitykseen vaan loivat oman, sur-reaalisen todellisuutensa.
Siihen asti en juuri ollut uhrannut aikaani ajatukselle alitajunnasta – minussa olevasta tuntemattomasta maailmasta, jossa eivät päde arkisen logiikan lajit. Freudit ja jungit ja muut syvyyspsykologit olivat tuntuneet vain vaikeaselkoisilta haaveilijoilta, jos eivät peräti huijareilta, jotka johdattivat hyväuskoisia ihmisiä harhaan mielikuvituksellisilla spekulaatioillaan: eikö ihminen nyt kuitenkin ollut jotakin, jonka moderni tiede pystyi kartoittamaan ja analysoimaan läpikotaisin, riisumaan salaisuuksista ja mysteereistä?
Miksi sitten eräänä kevätpäivänä huomasin kirjoittavani tarinaa miehestä, joka muuttaa asumaan vaimonsa reiteen? En tiennyt, mistä tarina tuli, mutta yritin olla estämättä sen purkautumista paperille. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta, kappale kappaleelta se tuli minusta ulos ja jätti jälkeensä ihmetyksen ja hämmennyksen. Kun outoja tarinoita syntyi pian lisää, aloin vihdoin käsittää, että minussa on jotakin – maailmoja, paikkoja, seutuja – joita en tunne. Asian hyväksyminen vei kauemmin, mutta sitä helpotti jo mainitsemani vahva kokemus siitä, että vihdoinkin kirjoitan totta (samanlaisen kokemuksen valtaan olin joutunut nähdessäni ensimmäistä kertaa surrealistista kuvataidetta).
Kirjallisuuden opiskelijana osasin toki jäljittää uusista teksteistäni muiden tekstien jälkiä – milloin näin vilahduksen vakavailmeisestä Kafkasta, milloin virnistelevästä Swiftistä. Tuossa piipahti Arvo Valton, tuossa Marja-Liisa Vartio, tuossa se-ja-se. Vieraat jäljet eivät minua kuitenkaan kiinnostaneet, koska koko ajan, ja ennen kaikkea, näin myös itseni – sen, minkä mielsin omaksi jäljekseni tekstissä.
Jotakin oli tapahtunut.
Jotakin peruuttamatonta, lopullista.
Tuli sekin päivä, että uskaltauduin lähettämään viitisentoista outoa kertomusta kustantajalle. Tuli sekin päivä, että pääsin erään kertomukset lukeneen kustantajan juttusille. Tuli sekin päivä, että samainen kustantaja lopulta kieltäytyi julkaisemasta tekstejä ja totesi, ettei ”tällaiselle löydy markkinoita.”
Uskoani koeteltiin.
Kuulin, että minun pitäisi kirjoittaa lapsille, koska tekstit olivat niin mielikuvituksellisia. Silloin vihastuin – en siksi, että olisin mieltänyt lapsille kirjoittamisen vähempiarvoisemmaksi kuin aikuisille kirjoittamisen. En vain voinut hyväksyä tuohon ehdotukseen piilotettua käsitystä aikuisuudesta: jos kirjoittaa aikuisille, ei siis tarvitse (tai peräti saa?) käyttää mielikuvitusta? Ovatko aikuiset todella niin tyhjiä, arjen ja todellisuuden realiteettien niin ontoksi kaluamia, että heille riittää tiskirättirealismi?
Kaikenlaisia päiviä tuli. Päiviä, joita en olisi kestänyt ilman uskoani siihen, että vihdoinkin olin kirjoittanut jotakin tähdellistä. Sitä vaikeampi oli kestää yhä uusia hylkäämiskirjeitä, yhä uusia pettymyksiä. Kaikkein vaikein oli ymmärtää kehuja – tarkoitan vilpittömiksi kokemiani kehuja, en kohteliaita fraaseja tekstien ansioista – joita kuitenkin seurasi tuo vuosien kuluessa niin tutuksi käynyt sana MUTTA.
Sanottiinpa minulle sekin, että jos kirjoittaisit vähän realistisemmin, niin…
Sitä en halunnut. Luotin jo siihen, että minussa oli tuntematon maailma, vielä näkemätön ja kirjoittamaton uni, jolle olen velkaa jokaisen kirjoittamani tarinan. Vaikka en pääsekään tuohon maailmaan, voin sallia sen päästä minuun. Olin matkalla, jonka määränpäätä en tiennyt. Myöhemmin kohtasin tuolla matkalla vanhan miehen, joka ojensi minulle sanan: yksilöityminen. Ihminen tulee siksi, mikä on.
Vanhuksella oli Jungin kasvot.
Lopulta, yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen, koitti sekin päivä, että kummat tarinani julkaistiin. Pian sen jälkeen huomasin seisovani äkkiä hämmentyneenä kameroiden edessä, toisessa kädessäni kukkapuska, toisessa vuoden parhaaksi valittu esikoisteos.
Se oli minun kirjani. Alitajuntani kirjoittamat tarinat.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minusta tuolla hetkellä tuntunut miltään.
Jyrki Vainonen
Jyrki Vainonen (s. 1963 Anjalankoskella) on tamperelainen kirjailija, suomentaja ja sanataiteen opettaja. Hän on julkaissut kolme novellikokoelmaa ja kaksi romaania sekä kirjoittanut lisäksi kolme kuunnelmaa.
Vainosen esikoisteos, novellikokoelma Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (Loki-Kirjat), ilmestyi vuonna 1999. Sille myönnettiin Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto. Viimeisin kirja on novellikokoelma Lasin läpi (Loki-Kirjat, 2007). Vainosen seuraava teos ilmestyy syksyllä 2009 Tammen kustantamana.
Vainoselle on lisäksi myönnetty Yleisradion Kääntäjäkarhu-palkinto, Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinto sekä kahdesti sekä Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinto että Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinto.
Koulutukseltaan Vainonen on filosofian lisensiaatti. Hänen novellejaan on käännetty mm. englanniksi, saksaksi, ranskaksi, unkariksi ja venäjäksi.
Lisätietoa kirjailijasta:
Wikipedia
Pirkanmaalaisia kaunokirjailijoita
|
