Maaliskuun kirjailijavieras

Kreetta Onkeli

JULKAISUTAUOSTA

Minulla oli seitsemän vuoden julkaisutauko esikoisromaanini Ilosen talon (WSOY 1996) ja novellikokoelmani Tervetuloa Paratiisiin (Sammakko 2003) välillä. Tauko oli hyvin sekavaa aikaa kirjoittamisessani. Esikoiseni julkaistiin keväällä. Kustantaja oli niin innostunut, että hän tiedusteli, olisiko minulla pöytälaatikossa muitakin tekstejä. Ne voisi julkaista jo saman vuoden syksyllä! Laatikkoni oli tyhjä. Samoin minä, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Yritin vimmaisesti kirjoittaa uutta kirjaa, vaikka olin ladannut esikoiseeni useita vuosia. Se oli ollut oikeastaan elämäni ainoa sisältö. Lisäksi esikoisen saaman huomion seurauksena minulla oli äkkiä kädet täynnä mitä kummallisimpia kirjoitustöitä. Selvisin niistä jotenkin, mutta inhosin niitä, sillä olin ottanut monia tarjouksia vastaan vain siitä syystä, että en kehdannut kieltäytyä. Lisäksi se, että olin äkkiä tunnettu, sain julkista huomiota ja rahaakin, muutti yksityiselämäni. Hakeuduin hiljaisuuteen selvittämään ajatuksiani sekä kirjoittamaan romaania. Siitä ei tullut yhtään mitään.

Kirjoittaminen ei enää ollut viatonta. Istuin koneelle. Sen sijaan, että olisin kuunnellut itseäni, mieleeni nousi kaikenlaisia kriitikoita ja kommentaattoreita, ja tahtomattani kaikki minkä kirjoitin, kirjoitin heille. En pystynyt keskittymään. Kuulin mielessäni eri ihmisten mielipiteitä, mitä kukin sanoisi siitä, mitä juuri olin kirjoittanut. Kukaan ei tietenkään pitäisi kirjoittamastani, koska kaikki mitä kirjoitin olisi kelvotonta ja vähintään huonompaa kuin Ilonen talo. Jos kirjoitin paskasta, poistin sen, ettei minua määriteltäisi inhorealistiksi. Kirjoitin yhden rivin ja poistin kaksi. Niin se meni.

Lisäksi esikoinen perustui omaan lapsuuteeni. Koin, ettei aikuistuttuani mikään ollut liikuttanut minua, ja siksi minulla ei ollut myöskään mitään kirjoitettavaa. Vielä silloin.

Tavallaan olin oikeassa. Kirjoittamisessa ei riitä pelkkä havaitseminen. On oltava myös näkemys. Näkemystä ei voi pakottaa. Se syntyy elämänkokemusten ja vuosien myötä.

Sitä ei ainakaan kustantaja ymmärtänyt, koska minua hoputettiin kirjoittamaan ja kirjoittamaan. Pitäisi saada äkkiä toinen kirja ulos. Sen sijaan, että olin saattanut maailmaan yhden kirjan lisää, olin maailmalle velkaa tuotannon. Se oli helvetillinen taakka nuorelle ihmiselle. Joku sanoi, että minusta odotettiin Heikki Turusta ja Anja Kaurasta. Lisäksi mainittiin, että seuraavien kirjojeni tulisi olla samanlaisia kuin esikoinen. Eli huomio oli siirtynyt pahan kerran kirjoitusprosessista muualle. Ja näitä sanojia riitti missä vain naamani näytin. Vaikka kirjailija on itse vastuussa kirjoittamisestaan, kukaan ulkopuolinen taho ei rauhoitellut minua odottamaan. Koin pettäneeni sekä kustantamon että lukijat. Riemu ja ylpeys romaanista muuttuivat häpeäksi omasta vähäisyydestä. Joku sanoi, että menestys oli noussut minulla päähän. Että en siksi voinut kirjoittaa. Kaikki olivat siis oikeutettuja arvioimaan, miksi en pystynyt vaadittuun julkaisutahtiin.

Lähetin sitten yhden proosatekeleen kustantamoon. Se oli hygieeninen ja kaikkia miellyttämään kirjoitettu pakkotyö. Yhtä mielenkiintoinen kuin miehen puku. Käsikirjoitus tuli pian takaisin. En enää muista mitä palautteessa luki. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin herkillä, että tuhosin tekeleen, ja välit kustantamoon jäähtyivät.

Kirjoitin kyllä kaikkea muuta. Elätin itseni lehtitöillä. On kirjoitettava sitä lajia, mikä kulloinkin sujuu parhaiten. Itse en pitänyt silloisia kirjoitustöitäni minään. Nykyään ymmärrän, että kaikki kirjoittaminen on yhtä arvokasta, tekee sen lehteen tai kovien kansien väliin.

Minulle oli hyväksi elää läpi pitkä blokki. Koska se päättyi! Noinkin kauan kestäessään blokki on kirjailijan ammatista luja opetus. En koskaan unohda sitä. Itse asiassa olen kiitollinen pitkästä tauosta. Olen todella joutunut miettimään, haluanko olla kirjailija, ja mitä se vaatii. Suuria tunnetiloja on turha jahdata. En enää pelkää kirjoittamista, enkä julkaisemista. Erityisen kiitollinen olen ollut joistakin huonoista arvosteluista, koska niistä tulee kirjailijalle niin todellinen olo. On helpompi jatkaa, kun ei ole odotuksia. Minä inhoan odotuksia. Lisäksi olen saavuttanut immuniteetin. Minua ei kiinnosta, mitä kirjoistani sanotaan. Kirjoitettuani ne, unohdan ne.