Toukokuun kirjailijavieras

Päivi Haanpää

PAKKORAKKAUS

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Jo kliseeksi asti toisteltu sitaatti Aaro Hellaakoskelta (Huojuvat keulat, 1946) antaa ymmärtää, että tiellä kulkeminen on kenties helppoa ja mukavaa, mutta vapautta se ei suo – sitä varten on uskallettava astua umpihankeen, joka saattaa upottaa, mutta eipähän määrää, mihin suuntaan kulkija voi kääntyä. Samaa hankea kun riittää.

Minulle valkoinen paperi – tai tyhjä asiakirja läppärin näytöllä – on umpihanki. Vapautta en silti useinkaan tunne, tuskastumista ja ahdistusta sitäkin enemmän.

Minä pidän tehtävänannoista. Minä rakastan kirjoittamispolulle asetettuja puunrunkoja, kivikasoja, kengänpohjaan tarttuvia purukumeja. Toivon joka kerta hartaasti, että saan matkalleni eväspussin, jonka sisällöstä en etukäteen tiedä.

Ranskalainen OuLiPo-ryhmä miellyttää minua, vaikka vähäiset tietoni heistä perustuvatkin lähinnä yhteen Tuli&Savu -lehden (4/2005) artikkeliin ja satunnaisiin Wikipedia-poimintoihin. OuLiPo-ryhmän jäsenet kehittelivät erilaisia kirjoittamispakotteiksi kutsumiaan sääntöjä, joiden puitteissa tekstiä tehtiin. Kuuluisimpia esimerkkejä lienee ryhmäläisten teksteistä koottu romaani La Disparation (1969). OuLiPolaisiin kuulunut Georges Perec pyysi e-kirjaimettomia tekstejä, ja taipuivatpa ne vaan kokonaiseksi teokseksi asti. Vastapainoksi Perec kirjoitti sellaisenkin romaanin, jossa e-kirjain pääsee suorastaan valokeilaan. Les Revenentes (1972) ei sisällä muita vokaaleja kuin e:n.

Esittelin joskus OuLiPon pakoteideaa opiskelijoilleni ja pyysin heitä kehittelemään lisää vastaavia. Syntyikin kiinnostavia pakotteita: Kirjoita teksti, jossa et käytä lainkaan aikaan viittaavia ilmauksia (kello kuusi, huomenna, viime vuonna jne.). Kirjoita teksti, jossa ei ole yhtäkään kysymystä. Kirjoita tekstisi vain ja ainoastaan bussissa.

Monet sanataidetunneilla käytetyt harjoitukset voisi ihan hyvin nimetä OuLiPolaisittain pakotteiksi. Yksi toimiva perusharjoitus on laittaa kirjoittajat kirjoittamaan ylös sanoja: eläin, viikonpäivä, kaupunki, ruoka, ammatti, kuuluisa henkilö. Sitten listat kerätään ja jaetaan uudelleen. Sovitaan aihe, vaikkapa rakkaus, ja sitten kukin kirjoittaa aiheesta tekstin, johon ujuttaa saamansa sanalistan sanat. Useimmiten pieni hankaluus muuttuukin mielikuvituksen voitoksi ja kirjoittaja ilahtuu tekstinsä uusista käänteistä. Monesti hyvän harjoituksen aistii tuntitilanteessa: ensin kuuluu huokauksia ja ähkimistä, joku pyörittelee silmiään ja katsoo sanataideohjaajaa murhanhimoisesti. Sitten katse painuu paperiin, kynä liikkuu ensin vaivalloisesti, kunnes kirjoittaja vaipuu tekstinsä maailmaan ja hätkähtää, kun ohjaaja (tuo pahis!) sanoo, että kirjoitusaika alkaisi olla lopuillaan.

Jos minulle annetaan tyhjä paperi ja pyydetään täyttämään se, alan jännittää. Mitä vaan voi kirjoittaa? Alan välittömästi kuvitella, että paperille pitää mahtua kokonainen maailma. Jotain hienoa ja syvällistä ja kaikkia koskettavaa. Kirjoitan sanan, toisenkin, lauseen. Pyyhin pois. Eiku. Katselen ympärilleni, älkää nyt viitsikö, kai teillä joitain toiveita on, antakaa pelastusrengas, lippusiima, edes oljenkorsi menneeltä kesältä, en minä muuten tämän valkoisuuden keskeltä nouse!

Usein hyvä harjoitus on riittävän yksinkertainen. Aikaraja on yleissuosikkini: kymmenen minuuttia aikaa kirjoittaa! Vartti! Viisi minuuttia! Aikarajojen ihanuus on siinä, ettei tarvitse yrittääkään istua tekstin äärellä tuntitolkulla. Kyllähän minä nyt kymmenen minuuttia kestän – ja sen jälkeen ehkä toiset kymmenen, ja vielä edes viisi. Aikaraja laittaa käden liikkeeseen, minun on helppo uskotella itselleni, että siinä kaikki kirjoittamisaika, lisää ei tule vaikka miten pyytelisin. Aikaa itsekritiikille ei siis ole. Deadlinen lähestyminen vaikuttaa samoin, mutta siinä ajan loppuminen ei enää jääkään illuusioksi...

Aikarajan jälkeen suosikkiriviin pääsevät itse tehtävänannot. Joskus pelkkä aihekin riittää. Kirjoita jäätelöstä, pohjattoman yksinäisyyden kokemuksesta, yllättävästä aamupalasta, miehestä, joka vastasi kaikkeen kirosanalla. Poimi satunnainen runosäe alkulauseeksi, käytä inhokkisanojasi, kirjoita koko ajan piteneviä virkkeitä. Etenkin ryhmätilanteissa nautiskelen odottamattomien aineksien yhdistämisestä, siitä, että tehtävässä on jotain sattumanvaraista. Kootaan yhdessä irrallisia repliikkejä ja upotetaan ne omaan tarinaan. Tai leikataan lehdestä päivän horoskoopit ja jaetaan jokaiselle yksi - kirjoitetaan tarina, jossa horoskooppi käy toteen. Entäpä jos jokainen aloittaa tarinan, mutta äkkiä ne kerätäänkin pois, sekoitetaan ja eteen ilmestyy täysin vieras tekstin alku, jota onkin jatkettava.

Minulla on syyni pitää erityisesti Natalie Goldbergin harjoituksista. Päätavoite on kirjoittaa avoimesti ja rohkeasti, vaientaa sisäinen kriitikko ja apinamieli. Goldberg kannustaa lyhyisiin harjoituksiin, joille hän antaa konkreettisia lähtökohtia. Anna mennä, lukee oppaissa useampaankin kertaan. Kyse ei ole päämäärättömästä kynänheiluttelusta vaan rohkeasta loikasta valkoiselle pinnalle. Siitä, että umpihangelle heitetään jalanjälkiä, enkelinkuvia, kävynroippeita tai nuotionjämät. Ja myös siitä, että Goldbergin filosofiassa kirjoittaminen itsessään on arvokasta. Huomio kiinnittyy siihen, että kirjoitan. Ei siihen, onko tekstini hyvää tai huonoa tai sopimatonta ja hurmaavaa. Arvioinninkin aika tulee, ainakin, jos haluaa luovuttaa tekstinsä myös muiden luettavaksi. Mutta on erittäin tärkeää kokea kirjoittamisen ilo, pelkästä tekemisestä tuleva nautinto ilman niin helposti höysteeksi hulahtavia ”missä-mä-tämänkin-muka-julkaisen-ei-tää ole-hyvä-aikaa-menee-vaan-hukkaan” -ajatuksia. Ja siksi tehtävänannot ja aikarajat ovat niin oivallisia: huomio kiinnittyy annettuun tehtävään, ei kaikkeen muuhun hälyyn kirjoittamisen ympärillä.

Mihály Csíkszentmihályin flow-teoria tukee harjoitusriemastustani. Eräs flow'n kokemisen edellytyksistä on se, että tekeminen koetaan riittävän haasteelliseksi. Ei liian helpoksi, ei liian vaikeaksi. Ja tähän tarpeeseen pakot ja rajoitukset vastaavat. Millaista iloa olenkaan kokenut, kun olen saanut aluksi toivottomalta tuntuneet rajoitteet tukemaan tekstiäni! Eikä valmiin tekstin lukija huomaa ollenkaan, millaiset käskyt ja suitset tekemistä ovat ohjailleet. Flow-ajatukseen kytkeytyy myös ajatus ponnistelusta ilon kokemiseksi. Liian helpolla saatu ei tunnu miltään.

Silti en lakkaa ihmettelemästä rakkauttani kirjoittamispakkoihin. Joitain rajoja pitää olla, muuten luovuus karkaa. Minun luovuuteni mitä ilmeisimmin haluaa tulla aidatuksi, sen pitää saada tempoilla ja koetella aidanseipäitä tunteakseen itsensä todella vapaaksi.