|
Joulukuun kirjailijavieras
Pasi Ilmari Jääskeläinen
VAPAUTUNUT GENREBLENDER
Scifi, kauhu, fantasia, dekkari, historiallinen romaani… Genreistä ei päästä koskaan lopullisesti eroon. Ehkä ei ole tarviskaan päästä. Genrethän palvelevat lukijaa ja samalla kustantajia, kirjakauppiaita ja kirjastoihmisiä – siis kaikkia, joiden pitää jotenkin ohjailla, hallita ja jäsentää kirjallisuudeksi kutsuttua valtavaa tekstimassaa. Scifi-fanin tai fantasiadiggarin ei tarvitse etsiä suosikkikirjojaan Tervojen, Dostojevskien ja Höegien seasta, kun ne on kirjastossa ja kirjakaupassa kerätty ihan omiin karsinoihinsa. Samoin keittiörealismiin jämähtäneen lukijan on turvallista valita luettavaa Arkirealististen Ja Siksi Mukavan Turvallisten Kirjojen Hyllystä, kun käsiin ei vahingossakaan satu mitään liian mielikuvituksellista. Genrejaon tehtävä siis lienee lisätä valinnan helppoutta ja auttaa välttämään itselle vieraita kerronnan lajeja.
Mutta mitä genret merkitsevät kirjoittajalle? Moni kirjailija kirjoittaa teoksensa kiltisti omaan genrelokeroonsa ja sen ääressä odottelevalle lukijakunnalle. Scifi-kirjailija scifistelee scifisteille, fantasiakirjailija fantasioi fantasiaväelle, dekkaristi kirjoittaa dekkariyleisölle, keittiörealisti raportoi todellisuudesta arkitodellisuusfaneille… Samoin tietysti moni kirjailijuuteen tähtäävä harrastajakirjoittaja varustaa itsensä ja tekstinsä alusta lähtien genreleimalla.
Näin toimii kiltti kirjailija, joka ei halua järkyttää ketään tai ottaa riskejä. Ja mikäs siinä: jos kirjoittaa romaanin, jonka keskeinen ajatus on spekulaatio kymmenkertaisesta painovoimasta ja haarukan muotoisesta planeetasta, niin kovan scifin ystävillehän sitä on järkevää tarjota. Ja tuskinpa 99-osainen eeppinen kertomus valkeiden piippakorvahaltioiden ikiaikaisesta sodasta mustia luppakorvahaltioita vastaan (ja tietysti muinaisesta ennustuksesta) jaksaa kiinnostaa muita kuin niitä lukijoita, jotka eivät halua koskaan tulla pois Keski-Maasta. Toisinaan siis genreluokittelu on kuin onkin valaiseva tapa kuvata teoksen olemusta.
Kysymys on kuitenkin aina ensisijaisesti kirjallisuudesta ja vasta toissijaisesti genreistä. Kirjallisuuden perimmäinen tehtävä on hahmottaa elämää ja ihmisyyttä yhä uudestaan, etsiä uusia näkemyksiä ja kyseenalaistaa vanhat ajatukset, myös vanhat kertomisen tavat. Jokaisella kirjoittajalla on ja pitääkin olla esikuvansa, mutta jokaisen teoksen pitäisi samalla olla myös isän- tai äidinmurha. Voidaan kysyä, kuinka elävää on sellainen kirjallisuus, joka ottaa genreleiman nöyrästi otsaansa ja toistaa uskollisen koiran lailla oman genren peruskuvioita ja lajityypillisyyksiä, vain koska ne kuuluvat oman genren fundamentteihin, ja tietysti samalla välttelee genreen kuulumattomia piirteitä. Vanhat kirjat on jo kirjoitettu, muutamat niistä useampaan kertaan – esimerkiksi Taru sormusten herrasta ja Kymmenen pientä neekeripoikaa on varmasti kirjoitettu uudestaan tuhansia kertoja, lukuisista ahdistusproosan merkkiteoksista puhumattakaan. Olisiko aika kirjoittaa uusia kirjoja?
Itse luin teininä muutaman vuoden ajan pelkkää scifiä. Sitten luin fantasiaa – myös Tolkienit. Jossain välissä luin main stream –kirjallisuutta. Lopuksi viehätyin kauhusta, erityisesti Clive Barkerista ja Stephen Kingistä. Kirjoitin ensimmäisen oman novellini Tampereen scifi-seuran kirjoituskilpailuun, johon tietysti kaivattiin genrenovelleja. Päätin kirjoittaa kauhua. Mietin, mitä kauhunovellissa pitäisi olla. Yliluonnollisuuksia, kuten eläviä vainajia, selkeä pahuuden ruumiillistuma ja verta, tietysti. Genren sääntöjen mukaisesti Opetuslapsista tulikin yliluonnollinen kauhukertomus, jonka ensisijainen tehtävä on herättää lukijassa kauhua. Teeman kaltaisilla ulottuvuuksilla en siinä vaiheessa päätäni vaivannut.
Sitten pelkkä kauhun herättäminen alkoi tuntua typerältä ja kokeilin scifiä. Mietin alalajia. Päädyin vaihtoehtohistoriaan. Sitten piti miettiä scifi-ideaa, jollainen jokaisessa scifi-novellissa pitää tietysti olla. Entä, jos maa olisikin litteä ja Nasaretilainen uhrautumisen sijasta noussut keisariksi keisarin paikalle… Siinäpä se. Kirjoitin kisaan novellin Laurelia etsimässä. Sisäistämäni genre-ajattelu sai minut välillä huolestumaan siitä, etten oikein tiennyt, olinko kirjoittamassa scifiä vai sittenkin fantasiaa. Kauhuksikin tarina välillä äityi. Tuli miltei perverssi ja syyllinen olo. Lopulta huomasin sittenkin kirjoittavani ensisijaisesti tarinaa elämää suuremmasta ystävyydestä. Vaikka tarina sisälsi niin kauhun ja fantasian kuin scifinkin elementtejä, ne eivät enää olleet päämäärä vaan kerronnan keino, tapa välittää jokin ihan oikeaa elämää koskeva ajatus ja tutkia sitä kirjallisuuden keinoin.
Jatkoin kirjoittamista. Tarina tarinalta vieraannuin yhä enemmän genreajattelusta. Samalla minua piti kiinni scifin ja fantasian skenessä se tosiasia, että kirjoitin jokseenkin kaikki novellini scifi- ja fantasianovellikisaan. Jos valmis tarina ei olisi ollut tunnistettavissa genreen kuuluvaksi, sitä ei olisi voinut kisaan lähettää.
Kun sitten erinäisten vaiheiden jälkeen lopetin scifi- ja fantasiakisaan kirjoittamisen ja päätin siirtyä romaanimuotoon ja lähestyä kustantajia, vapautin samalla itseni kaikista genreen liittyvistä vaatimuksista. En ollut enää aikoihin kokenut olevani scifi-kirjoittaja, vaikka tuota leimaa monesta suunnasta nahkaani yritettiin iskeäkin. En mielestäni ollut myöskään fantasiakirjailija, koska en kirjoittanut genrepuhdasta fantasiakirjallisuutta – siis kuvitteellisiin valtakuntiin sijoittuvia eeppisiä kertomuksia ennustuksineen ja tolkienilaisine rotuineen. Toisaalta en myöskään halunnut alistua kirjoittamaan Oikeaa Kirjallisuutta siinä muodossa kuin sitä Suomessa on perinteisesti kirjoitettu – arkista historiallis-yhteiskunnallista todellisuutta tiukasti toisintaen.
En ollut näine tuntemuksineni yksin. Moni scifi-piireissä aloittanut kirjoittaja halusi laajentaa ilmaisuaan ja vapautua scifi-stigmasta, joka toisaalta houkutteli joitakin lukijoita mutta samalla karkotti kaikki loput. Moni isompi kustantajakin vieroksui genrekirjallisuutta, ja jos vaikkapa scifiä tai fantasiaa oli päätetty rajallisesti julkaistakin, sen piti vastata lajityypillisiä ennakko-odotuksia.
Asiasta väiteltiin ja keskusteltiin kovasti niin netissä kuin lehtijutuissakin. Erilaisia uusia genrenimikkeitäkin kehiteltiin. Yksi niistä on reaalifantasia. Tämä käsite on ehkä enemmän kirjoittajille itselleen kehitelty työkalu kuin lukijoita ohjaileva leima. Lähtökohtana on ajatus, että kaikki kirjallisuus on todellisuuden ja fantasian sekoittamista toisiinsa - erot ovat vain sekoitussuhteissa. Mitään genreä ei tarvitse toteuttaa sellaisenaan, vaan kirjoittajalla on lupa käyttää - tai olla käyttämättä - minkä tahansa genren piirissä kehiteltyjä kerronnan keinoja siltikään sitoutumatta yhteenkään genreen. Kirjoittaja voi esimerkiksi kirjoittaa lähtökohdiltaan realistisen historiallisen romaanin, joka hyödyntää dekkarin rakennetta mutta sisältää myös fantasiaa, scifiä ja kauhua. Toisaalta sama kirjoittaja voi kirjoittaa seuraavaksi romaanin, jossa ei tapahdu mitään yliluonnollista tai fantastista. Hän on vapaa kertomaan tarinoita kaikilla niillä keinoilla, joita kirjallisuuden piirissä on vuosituhansien aikana kehitelty.
Muut voivat yhä yrittää hallita kirjallisuutta genreluokittelun avulla, mutta kirjoittajalla ei moiseen jäykistelyyn ole varaa. Hallitakseen kunnolla ilmaisuvälineensä, siis kirjallisuudellisen ilmaisun, on nykypäivän kirjoittajan välttämätöntä tutustua mahdollisimman monipuolisesti kaikkiin kertomakirjallisuuden muotoihin – esimerkiksi klassikoihin, realismin ajan yhteiskunnalliseen proosaan, romantiikan kauden perusteoksiin, postmodernismiin, scifiin, fantasiaan, dekkareihin, satiiriin, trillereihin ja kauhukertomuksiin. Vain yhteen genreen tai ns. main streamiin keskittyminen kaventaa katsantoa ja on omiaan köyhdyttämään ilmaisua.
Syntynyt teos voi sitten olla lukijoiden mielestä scifiä tai fantasiaa, tai ehkä jotain muuta. Parhaassa tapauksessa teosta ei voi yksiselitteisesti luokitella. Silloin se säästyy leimoilta, päätyy main streamin karsinaan ja saa lukijoita ns. suuren yleisönkin piiristä, samalla kun myös avarakatseiset genreihmiset löytävät sen. Sitä ei pidetä minkään lajityypin edustajana vaan genrepiirteistään huolimatta ja samalla juuri niiden vuoksi ensisijaisesti hyvänä ja kiinnostavana kirjallisuutena. Niin voi käydä, kun genrepiirteet palvelevat tarinaa eikä päinvastoin.
Tällaisia ns. genreblender-teoksia on kirjoitettu ja julkaistu maailmalla aina, jonkin verran Suomessakin. Niitä kaikkia yhdistää se, etteivät ne suostu asettumaan yksiselitteisesti yhteenkään genreen, ammentavatpahan vain aineksia useistakin. Itse pyrin kirjoittamaan sellaisia, ja mainitsenpa esimerkin vuoksi ihan vain muutaman toistenkin kirjoittaman: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Isabel Allende: Henkien talo. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Richard Adams: Keinumorsian. Peter Höeg: Lumen taju. Juha K. Tapio: Frankensteinin muistikirja. Gabriel Garcia Marquez: Surullinen ja uskomaton tarina.
Pasi Ilmari Jääskeläinen
|
