|
Näytelmäkirjallisuus tarvitsee uusia
maailmoja, ei minäprojekteja
Pidän teatteriesitystä hyvänä silloin, kun sen näkemisen jälkeen huomaan, että jokin asia omassa ajattelussani on liikahtanut. En tarkoita liikahduksella ärtymyksen, huvittuneisuuden, ikävystymisen tai välinpitämättömyyden kaltaisia tunnetiloja. Tarkoitan ajattelulla tietoista toimintaa, josta on seurauksena mielteinä eteneviä assosiaatioita.
Kävin 27. helmikuuta Espoon Kaupunginteatterissa katsomassa Jan Lauwersin ja Needcompanyn vierailuesityksen The Lobster Shop. Kuljeskelin vielä esitystä seuraavan päivänkin epätodellisessa mielentilassa. Olin sisäisesti hyvällä tavalla epäjärjestyksessä siksi, että Jan Lauwers on kirjoittanut näytelmän, jossa elämän sattumanvaraisuus paiskataan katsojan eteen ilman vastaanottamista helpottavia selityksiä. The Lobster Shop koostuu nauhamaisesta kohtaussarjasta, jossa ei yritetä hakea ajan, tilan tai paikan logiikkaa. Näytelmän aihe on ihmisenä oleminen maailmassa, missä mikään ei ole varmaa. Aiheen koko kuvastaa eurooppalaisuutensa älyllisesti sisäistäneen Lauwersin luottamusta teatteritaiteen mahdollisuuksiin 2000-luvulla.
Suomen Näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtaja Satu Rasila kysyy vastikään lähetetyssä liiton jäsenkirjeessä: ”Onko näytelmäkirjailija aiheensa kanssa enää osa sivistystä, vai läheneekö hän naistenlehtien syvähaastatteluja?” Hyvä kysymys, Suomessa.
Meillä on yli sata ammattiteatteria ja ryhmää. Niistä yli puolet saa lakisääteistä valtion tukea. Ensi-iltoja on vuosittain n. 450, esityksiä 15.000. Kotimaisia näytelmiä esitetään jonkin verran vähemmän kuin ulkomaisia, mutta kotimaisen puhenäytelmän suosio on heilahteluista huolimatta pysynyt vuosikymmenien ajan vankkana. Teatterissa olisi potentiaalia vaikka mihin. Siis olisi.
Dramatisointi ei ole itsenäinen teos
Kevättalven teatterikeskustelun täytti Kansallisteatterin Tuntematon sotilas. Ajoittain keskustelusta sai sen käsityksen, että esityksessä on kyse Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka Smedsin ohjaus on dramatisointi Väinö Linnan samannimisestä teoksesta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on parhaillaan Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistossa Mikko Roihan sovituksena ja ohjauksena.
Olen kirjoittanut muutamia dramatisointeja. Ymmärrän dramatisoinnin yhdeksi tavaksi elättää itseään ammattikirjoittajana. Dramatisointi on välityö samoin kuin kirjan toimittaminen. Itsenäinen teos dramatisointi ei ole koskaan, ei vaikka sovittaja ja ohjaaja irrottaisivat sen alkuperäiseoksesta kuinka kauas tahansa. En ymmärrä suomalaisten teatteriammattilaisten kiinnostusta tehdä dramatisointeja nimenomaan kansallisista monumenteista. Onko joku, joka ymmärtää tämän tarpeen minua paremmin?
Samaan aikaan kun miesohjaajat askartelevat kansallisia järkäleitä uusiksi, naiset pysyttelevät perhedraamassa. Anna-Elina Lyytikäisen Armon varassa esitettiin Tampereen Teatterissa syyskaudella 2007. Väliajalla keskustelin esityksestä keski-ikäisen teatterissakävijän kanssa. Totesimme, että olemme jo nähneet tämän esityksen Työväen Teatterin Kellariteatterissa kymmenkunta vuotta sitten. Silloin kyseessä oli dramatisointi Anna-Leena Härkösen romaanista Avoimien ovien päivä.
Paljon kiitosta töillään kerännyt Anna Krogerus käsittelee Kuin ensimmäistä päivää –näytelmässään kiltin naisen ongelmaa hoitoalan työpuristuksessa. Rakkaudesta minuun –näytelmässä on nuoren ihmisen näkökulma ajoittain absurdilta vaikuttavaan aikuisten puurtamiseen. Krogeruksesta löytyisi särmää laajentaa aiheitaan yhteiskunnan kokoisiksi. Miksei hän tee sitä? Läheneekö näytelmäkirjailija tosiaan naistenlehtien syvähaastatteluja?
Lauwersin The Lobster Shopin näkeminen ja näytelmän lukeminen sysäsivät minut ihmettelemään suomalaisen näytelmäkirjallisuuden turvallisuushakuisuutta. Jossain vaiheessa on päässyt käymään niin, että suomalaisesta teatterista ovat kadonneet maailmat, jotka antaisivat katsojalle syytä ajatella. Uudet maailmat. Maailmat, jotka saisivat todellisuuden teatterin ulkopuolella näyttämään toisenlaiselta.
Nostalgisia pakoretkiä
Samaan aikaan kun nuo uudet maailmat ovat kadonneet, teatterista on tullut lisääntyvästi tapa vajota nostalgiaan. Nostalgialla on kannattajansa, joihin en kuulu. Vuonna 85 on Tampereen Työväen Teatterin vastaus nostalgianälkään. Kyseinen esitys ei ole teatteria. Se on biisipotpuri neli-viisikymppisille Eppu- Juice- ja Popedafaneille. Nostalgia myy riippumatta siitä, osaavatko esiintyjät edes laulaa - vuonna 85 on nimittäin kerännyt 100 000 katsojaa ja sen lauluosuudet ovat paikoitellen häpeällisen huonoja. Se on TTT:n historian toiseksi katsotuin näytelmä. Jos jostain olen varma, niin siitä, että esityksistä saaduilla rahoilla ei tilata uusia näytelmiä nimeä vailla olevilta, aloittelevilta näytelmäkirjailijoilta, vaikka se olisikin yksi kansallisen päänäyttämön kulttuurisista tehtävistä. Näytelmäkirjailijan on vaikea kasvaa osaksi sivistystä, jos teatterit eivät anna siihen mahdollisuuksia.
Krogerus, Smeds, Lyytikäinen ja Roiha ovat kaikki 1970-luvulla syntyneitä teatterin ammattilaisia. Pidän sekä heidän tekemiään kansallisten monumettien uudelleentulkintoja että perhedraamoja eri lähtökohdista ponnistavina minäprojekteina. Minäprojekteista voi olla seurauksena onnistunut esitys, mutta uusia maailmoja niillä ei luoda. Aila Lavasteen, Maarit Pyökärin, Jussi Helmisen ja Marja-Liisa Nevalan kaltaisten, sinnikkäästi omalla linjallaan pysyvien ja uusia, kotimaisia tekstejä metsästävien teatterinjohtajien väistyttyä en odota uteliaana, millaisia teatterinjohtajia minäprojektien sukupolvesta kasvaa. Toivon olevani epäluuloineni väärässä.
Junttius sallittua, elitismi kiellettyä
Tiedän, että The Lobster Shopin kaltaiset näytelmät ovat elitistisessä marginaalissa. Niille ei löydy katsojia kuin kourallinen, koska Suomessa ei ole tapana, että samat ihmiset kävisivät jalkapallo-otteluissa, marginaaliteatterissa ja katsomassa actionelokuvia. Tunnustan olevani huono elitisti, koska marginaalinäytelmien lisäksi katson kernaasti jääkiekkoa ja olen nähnyt kaikki James Bond –elokuvat.
Miksi matalan ja korkean yhdistäminen on meillä niin vaikeaa? Miksi suomalainen kulttuurielämä on joko – tai, ei koskaan sekä – että? Suomessa suvaitaan tätänykyä lähes mitä tahansa, kunhan se vetoaa tunteisin ja on helposti omaksuttavissa. Sivistyksen tavoittelijaksi ja monimutkaisen ajattelun kunnoittajaksi tunnustautuminen osoittaa sen sijaan vajavaista itsesuojeluvaistoa.
Jossain vaiheessa on käynyt niinkin, että sivistyksestä voimia saavasta ihmisestä on tullut suvaitsematon moralisti. Vapaamielisyytensä voi osoittaa vaikkapa sillä, että ei kerro kyllästyvänsä, kun Leea Klemolan Kohti kylmempää –näytelmän esityksessä Tampereen Teatterissa sanotaan 500:nnen kerran ”vittu”. Hyvä näytelmä on tiivistämisen ja pelkistämisen taidetta. Siinä on ylimääräisille sanoille yhtä vähän sijaa kuin lyriikassa. ”Vittu” on merkityksensä totaalisesti menettänyt, hoettuna ikävystyttävä sana. Siksi The Lobster Shopissa ei sanota sitä kertaakaan.
Saara Kesävuori
Saara Kesävuori (s. 1959) on tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Hän on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1986. Kesävuori kirjoitti 1980-luvulla WSOY:n julkaisemia nuortenkirjoja. 1990-luvun alussa hän siirtyi kirjoittamaan näytelmiä. Esikoisnäytelmä Tämän jälkeen ylösnousemus kantaesitettiin Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1990. Vuonna 2003 Kesävuori väitteli tohtoriksi Eila Pennasen varhaistuotannosta. Syksyllä 2008 hänen romaaninsa Hyvä isä ilmestyy Tammen kustantamana. Kesävuori on toiminut 2000-luvulla Kiiltomato-nettilehden päätoimittajana. Aamulehden free lance -kirjallisuuskriitikkona hänen alueensa on lähinnä kotimainen proosa.
Lisätietoa kirjailijasta:Pirkanmaalaisia nykykirjailijoita
|
