|
Miten käy satakuntalaiselta kirjoitus?
Turun Kirjamessuilla julkaistiin ensimmäistä kertaa yli 50-vuotiaille kirjoittajille avoimen kirjoituskilpailun perusteella koottu antologia. Vuosi oli 2003. Lueskelin sitä ja ohimennen huomautin, etteipä ollut siinä yhtään maakuntani kirjoittajaa. Pulpahti kaikuvaan ruokalaan ankara keskustelu siitä, löytyykö todellakin satakuntalaisia kirjoittajia, ja jos löytyy, miten sujuu heiltä kirjoittaminen.
Olenhan minäkin sieltä, heitin. ”Liian nuori. Aivotuontia maakuntaan.” Seuraavaksi vetosin taidetoimikuntamme julkaisemaan antologiaan: ”Entä Uusien Kirjoittajien Kirja!” Sekin evättiin. UKK:ssa ikähaitari on suuri, nuoria kirjoittajia on useita. Jos heitä sitten on, joku keskustelijoista kyseenalaisti edelleen, niin ainakin heiltä puuttuu monialaisen kirjoittamisen, taideopetuksen perusohjelma. – Härnäsivät minua, mutta sanataiteen perustava, monialainen ohjelma uupui. Tämä oli totta.
Sattui niin, että Porin työväenopisto oli kysynyt minua mukaan käynnistämään luovan kirjoittamisen perusopetusta. Vastaavaa opettajaa tarvittiin, koska luovan kirjoittamisen kentässä oli tapahtunut muutoksia. Kokemäellä toiminut Dante-Akatemia oli lopettanut kirjoittajalinjansa; muut eri kurssit olivat yksittäisiä; pitkälle päässeet kirjoittajat eivät löytäneet opinnoissaan maakunnan tasolla kollegiaalista väyläänsä.
Minähän lähdin mukaan, matka kohti sanataideopetusta tosimielellä alkoi.
Kirjoittajia löytyi paljon enemmän kuin kukaan käynnistäjistä uskalsi odottaa. Ensimmäisenä vuotena kaikkiaan 50-60 aikuiskirjoittajaa osallistui luovan kirjoittamisen perusopetukseen. Heistä yli viisikymmenvuotiaita oli joukossa paljon. Muistan sen hetken, kun katsoin ryhmää. He istuivat niin tyyninä, kuin vaatimattomuuden perikuvat. Yksi saamani kommentti oli: ”Meillä on ikää ja varovaisuutta.” Usutin keräämään kirjoitustaitoa, sitten kirjoittamaan koko elämänkokemuksellaan ja osallistumaan teksteillään – pyrin kysymään, oletteko te olemassa vai ette. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On heitä, joka vuosi siitä eteenpäin. Ikään kuin 2006 antologiassa tänä vuonna ovat mukana mm. kirjoittajat Onerva Lääperi ja Riitta Laine. Kirjoittajat ovat ylittäneet julkaisukynnyksen, tuoneet työnsä näyttämölle, valkokankaalle; ja mitä vielä tulleekaan…
Satakuntalainen taideopetus tänään kasvattaa niin kirjoittajia kuin muotoutuvaa sanataideopetuksen kenttääkin. Taiteitten perusopetuksen ohjelmia on laadittu, myös sanataiteen perusopetusohjelmamme laatiminen on ollut vireillä. Tätä olen saanut seurata. Tulokset: organisaatiota ei ole, mutta nyt Satakunnassa mm. sanataideohjaajien koulutusta ja lasten sanataiteen kursseja suunnittelee Outi Lähteenlahti. Yhteistyötahoja on löytynyt, heidän ansiostaan koko maakunnan erityisalat asiantuntijoineen niveltyvät mielekkäästi sanataiteeseen.
Eivät ainoastaan aikuiset kaipaa johdonmukaisesti taitoja kasvattavaa sanataidetta, vaan myös lapsille ja nuorille on jatkossa tarjottava taidekasvatusta. Sitä mukaa kuin kouluista on karsittu taideopetusta niukemmalle, sitä mukaa on taideopetuksen ja erityisesti sanataiteen opetuksen tarve kasvanut.
Luovan kirjoittamisen vastaava opettaja on komea titteli. On se komea tehtävä muutenkin. Sitä kautta olen saanut lukea vuosittain noin sadan satakuntalaisen kirjoittajan tekstejä, ja näistä teksteistä noin neljäkymmentä on kokonaisia käsikirjoituksia. Enemmänkin tulisi, mutta vähäinen vapaa-aikani rajoittaa. En ehdi lukea enempää. Lukemisen motiiveinani ovat lähinnä uteliaisuus ja löytöretkeily. Se on hauskaa!
On ehkä syytä lisätä, että teen luentaa vapaaehtoisesti ja palkkioitta. Olen myös puolueellinen, sillä luen ensisijaisesti omien opiskelijoittemme tekstejä sekä pidätän itselleni oikeuden kieltäytyä lukemasta, jos aikani ei anna myöten. Maakunnastahan löytyy arvostelupalvelua myös Manuscript -63 ry:n kautta.
Miten siis kirjoittaa hitaasti liikkeelle lähtevä, varovainen ja lyhytsanainen, vaikeasti lähestyttävä ja toisinaan pirullinen, joskus merkillisellä tavalla hullu satakuntalainen? Kyllä, luonnehdinnat ja yleistykset ovat ennakkoluuloja, sillä satakuntalainen kirjoittaa ja komeasti!
Teksteistä näen, miten luovan kirjoittamisen perusopetus vaikuttaa. Kirjoittajien taidot vahvistuvat, he tuntevat itsensä varmemmiksi asettamaan tekstinsä julki. Työskentely on pitkäjänteistä, asennoituminen realistista, luottamusta omaan työhön löytyy paremmin kuin ennen.
Vastaavana opettajana olen joka-paikan-Taina: yhteyshenkilö, suunnittelija, tiedottaja, opettaja ja opettajien etsijä. Näiden lisäksi olen kirjailija, kirjoittaja toisten kirjoittajien joukossa.
Niin se on ja on ollut, erityisesti ensimmäiset vuodet, jolloin tein vastaavan opettajan töitä palkatta. Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi lähdin silloin mukaan talkoomielellä. Halusin yrittää. Tilaisuus tuli kohdalle. Jotakin kunniavelkaa varmaan koin maksavani niille ihmisille, jotka ohjasivat aikanaan minun kirjoittamistani. Ainakin mielsin vahvasti sisäistäneeni heiltä toimintamalleja: oman maailmansa tuntemus, uteliaisuuteen yllyttäminen, oman äänen ja huudon löytäminen, sekä kirjoitustaitojen ja kirjoittajan itsetuntemuksen sinnikäs kasvattaminen.
Kulttuuri vain ei ole kaikkien päämäärä. Taidetoimikuntamme on ottanut tiukasti kantaa taideaineiden opetuksessa viime vuosina tapahtuneeseen vähennykseen peruskoulussa sekä luokan- ja lastentarhaopettajien koulutuksessa. Myös Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto on puoltanut taideaineiden opetusta – antanut huutonsa oppilaiden oikeuksiin, hyvinvointiin ja sivistykseen kohdistuville pyrkimyksille.
Koululaitoksemme sai kunniaa ja ansaittua kiitosta Pisa-tutkimuksessa, jossa oppilaita ja oppimista koulussa tutkittiin. Koulu toimii hyvin siis. Pisa-tutkimus vain ei mitannut oppilaiden kulttuurista osaamista tai taidekasvatuksen edistämää henkistä kasvua.
Olen alkanut miettiä, onko satakuntalaisuus tarttuvaa; jurous, hidas syttyminen, voimakkaat matroonat, jästipäinen äijäys, hiljaisuus (joka rikkoutuu singahtavalla aforistisella lauseella!). En ole löytänyt vastausta, ja samaan aikaan olen pohtinut sitäkin, onko porilainen hulluus tarttuvaa. Ässien urheilumenestys nosti jälleen tänä vuonna porilaisen hulluuden puheeksi: siten selitellään, miksi ihmiset yrittävät yli voimiensa, ilman takeita onnistumisesta, vastoinkäymisistä tai mahdollisen altavastaajan asemastaan huolimatta ja onnistuvat viimein kunniakkaasti. Eikö se voisi jäädä myytiksi, onko kaikki selitettävä puhki? En ole ratkaissut kysymystä hulluudenkaan tarttuvuudesta, koska olen joka kerta päätynyt vain siihen, että kotiuduin Satakuntaan ja Poriin kai sitten luontaisesti yllytyshulluna.
Porin kaupunki on yksi lastenkulttuurikeskuksista, Taikalamppukaupungeista, ja sen huomaa runsaasta ja idearikkaasta toiminnasta. Lastenkulttuurikeskuksemme toimii loistavasti. Kuvataide, musiikki, tanssi, teatteri ja sanataide elävät maakunnassa. Sanataiteella on paljon annettavaa ja saatavaa muilta taideaineilta. Tekijöitä löytyy ikään kuin heitä sikiäisi jossakin Kokemäenjoen penkoissa tai suistossa. Onko se niin sanottu hulluus todellista? Onko ihminen hullu, jos hän uskoo itseensä ja toisiin, jos hän rohkenee yrittää yli rajojensa?
Jos taito, rohkeus ja määrätietoisuus ovat hulluutta, niin olkaamme kaikki hulluja.
Taina Teerialho
Kirjailija kertoo itsestään: "Kirjoittamaan ovat saaneet monet asiat, mutta ainakin mahdollisuus kokeilla tärkeiksi kokemilla aiheilla. Opiskelin myös kirjoittamista Dante-Akatemiassa 1980-luvulla. Avustin lehtiä, ja sain julki runokokoelmia pienissä kustantamoissa. Myöhemmin sain lisää kirjoittamisen alueita ammattikirjoittajakurssilla.
Kirjoittamisen ohjaajaksi päädyin, koska havaitsin koulutuksella olevan merkitystä niin ammatikseen kuin harrastuksekseen kirjoittavilla - ja koska vertaiskirjoittajana saatoin tehdä osaltani jotakin, jottei kaikkien tarvitsisi lyödä varpaitaan samoihin kynnyksiin, otsaansa samoihin kamanoihin. Uskon, että silloin kirjoittaja jaksaa paremmin pitkän kirjoittamisen juoksun.”
Lisää kirjailijasta:
WSOY
Satakuntalaisia kirjailijoita
Sanojen aika
|
