Jaakko Ryynänen
Kuopio


"Asun Kuopiossa. Runot ovat olleet minulle tärkeäitä muutaman vuoden ajan. Elämä on prosessi, jota kirjoittaminen vie eteenpäin."

Sähköposti: jryynane@hytti.uku.fi





Matkalla I (olemme menettäneet pimeän joulun)

Yöt ovat pysähtyviä savukkeita, päivät saman painoisia:
tänään sain kehuja, eilen haukkuja, en koskaan mitään.
Olen liioitellusti hukassa, jokaöisissä ajatuksissa:

He sanovat, että pitäisi kuolla nuorena, mutta minä synnyn
ja kuolen kaiken aikaa: hyvin vanha, lapsi jälleen.
Analysointi on kömpelö nisäkäs! tämä
on muurahaisten maailma:

Iltapäivällä laskeutui talven ensimmäinen lumihiutale, se oli myös minun
elämäni ensimmäinen, todellinen. Seurasin sitä räystään reunalta aina maan
kylmälle nurmelle; otti koko hangen, ensilumen, koko talven harteilleen.



               ¤



Toista viikkoa olen tämä sohva:

Varjot liikkuvat päivien mukana
sillä minä olen päästänyt valoni karkuun
Yön tultua on siis pimeää, olen varjoni sisällä
ja pian minun on päätettävä

odotanko lyhyiden käsieni kasvamista
vai kurotanko reisitaskusta tulitikun
ja palan raapaisupintaa



               ¤



sohva tärisee havahdun
valo makaa pimeän huoneen
ja ratakiskot kirskuvat talovanhuksen nurkissa

ohi välähtelevät ihmiset katoavat
vuoron perään pohjoiseen
ja kuin voittaja
kääntää valo selkänsä

taas pimeää, juna mennyt, pois
hiljaisuus.
varjelen yksinäisyyttäni lehmänkello kaulassa
särjen korvani jokaiseen sanaan

vaihdan sohvaa näkökulma
hiljaisuus paisuu melua hotkien
ja ratakiskot kirkuvat lumihiutaleen kosketusta



               ¤



Kengän jälkiä. Kotimatkaa tauottavia
liikennevaloja. Rännikatu,
hautausmaa, orava. Minä rakastan sinua,
jota en ole koskaan tavannut.
Asemalle saapuva juna, linja-autojen määränpäät
ja eilispäivän lumi. Mutta sinua täällä joku rakastaa.
Kirjeittesi rikollista asennetta: olkapään
kohautuksia merkityille teille



               ¤



Lätäköt juottavat varpusia, koivu istuu harakan kynsillä
kutsuin postinkantajan kylään: tiliote, Savon sanomat
ja Anttilan kevät.

Krookukset nousivat viime yönä, mietin, eilen rakastelin
prinsessaa, tänään kiroan selkääni joka ei parane.

Lehti pöydällä huojuu, tuomi tuulta rakastaa, kissa
ulkokynnyksellä, ei mene eikä tule.
Lehdessä kirjoitetaan metsästäjien oikeuksista niitä on
olen liian ajatuksissani lukemaan:

eilen rakastelin prinsessaa,
nyt harakka katsoo minua silmästä silmään.



               ¤



Kun menee pidemmälle itseensä ja kuvittelee maailman sellaiseksi
miltä se tuntuu, huomaa nopeasti viihtyvänsä yksin.

Kun on ollut yksin niin kauan, että muistaa kuinka silmät lepäsivät toisia
silmiä vasten, että muistaa tavanneensa ihmisen, niin viattoman,
että kuuli kuinka kehykset putoilivat lattialle oman viattomuutensa edestä,
sitä ymmärtää olevansa kaipaaja, että on rakentanut itselleen lämpimän kodin,
jonka ovesta pääsee vain sisäänpäin.

Minä kaipaan hetkiä, joina villasukat jalassa istutaan sohvalla ja tunnetaan
toistemme läsnäolo sanakaan vaihtamatta. Hetkiä, joina ei pidetä hauskaa,
ei että ”tänään juhlitaan”, vaan että ilo tapahtuu.



               ¤



Mies kuin jumala tiputti suustaan naisen kauneuden ja nainen
katseli hymyillen läpi miehen puuvillahuokosten: jumalaiset lapset!

Kolme päivää myöhemmin he tapasivat torikahvilassa, auringon viistossa
ja sen sijaan että olisivat heti siinä rakastelleet
opiskelivat nimet, ammatit, kaupungit ja harrastukset.

Kotimatkalla molemmat suuntiinsa
selittivät ensimmäisen illan pakanuutta.



               ¤



Metsäpolku, Puijon mäki,
mäkikuisma. Kolo jossa
asuu eläin, supikoira! vaikka.
Minä istahdan lukemaan viisaita sanoja,
häkellyttäviä, herättäviä: juuri näin tai
ei kun näin: on hyvä oppia,
ymmärtää miten olla.
Mutta on myös laitettava kirja laukkuun
ja jatkettava matkaa, käveltävä ajatukset eläviksi
suudeltava käärmeitä kieliin.