Satu Kaikkonen


”Olen vuonna 1967 syntynyt pirkanmaalainen runoilija. Varsinaiselta ammatiltani olen opettaja. Pyrin kirjoittamaan hyvin erityylisiä tekstejä, ja vahvimmillani olen fiktiivisessä runoudessa, jossa on mukana myös proosamaisia piirteitä. Runollisia esikuvia on laidasta laitaan: Ezra Pound, T.S. Eliot, Henri Michaux, ja paljon pidän myös iranilaisesta runoudesta. Viimeisin aluevaltaukseni on visuaalinen runous. Runojani on julkaistu aikaisemmin nokturno.orgin sivuilla. Elokuussa 2007 ilmestyi ensimmäinen runokirjani ”Kaukana vierailta mailta”.”
    Runojani löytyy kahdesta blogista: lasin läpi osoitteessa www.runoaja.net ja vispo’et’runo osoitteessa www.lauloaja.net”

Sähköposti: satu.kaikkonen@elisanet.fi






Sateiden varalta


Olen taas joku jossakin,
täällä maailman laidalla, lupakirja taskussa
                               nenä kohti tuulta
ja keittiössä roihuaa
tee.


Joudun töihin,
ostan saappaat sateiden varalta ja
sanakirjasta taitan runoveneitä, jos
vaikka

                   maisemat putoaisivat silmään ja
merestä nousisi eläviä saaria;
kenties, sinäkin vielä
jos kiireiltäsi
ehdit.



Pinnan alta


Nämä kompromissit:

paperin laitaa kiertää harmaa viiva,
huomenna, huomenna
niin sanotaan
           ja muistetaan suudella
huulet puhki vainajien päivänä jotteivät
pahat henget
pääsisi pimeästään.


Kameran linssin läpi
kaikki näyttää toisenlaiselta, valosta tulee
ystävä, tuttu, rakas ja puut puhkeavat puhumaan.

Kaarnan raossa on jotakin,
muokkaan sitä näkyviin uudella tavalla,
pinnan alta.



Viimeinen luku (ennen uutta ajanlaskua)


Suljen tämän kirjan,
poltan jokaisen hauraan lehden,
     jäljen tieteestä ja tähdistä, naisesta,
joka sulki itsensä
olemattoman rakkauden
burkaan.

SharvatiBoom!
hei vain! ja terveisiä!

Tällä päivämäärällä on monta nimeä.
Tällä päivämäärällä valosta tulee paljon.



Mutta hän on:
toiselta planeetalta, maasta, jossa en ole käynyt,
hän on: tuli, vesi ja iho.

Hän on se, joka kutsui;
se, joka ei nimeä.


Olen kirjoittanut eilisen kirjan viimeisen luvun,
voi hyvin, kuiskaan ja poimin puusta kukan,
siinä vielä kevät.



ties-vaikka


Garderoopissani on reikä, mikään ei sovi
      uuteen kampaukseeni, tänne maailman laidalle, tähän
ikävään, joka purkaa kielen
uudeksi.

                    On oltava numero rivillään, jotta pysyisi järjestys,
jotta voisi painaa kätensä
ovenkahvaan
ja tehdä jälkensä.



Kasaan kirjaa, tiedettä ja tähtiä, ties-vaikka-naista,
osista, jotka jätin rakkautesi
kutomaan
burkaan.



Niin olemme taas


Maisemat ovat terävät,
            tuuli sykkii neuloina iholla,
maailman laidalle
saapuu syksy,
        talven äkkipysäys paljon varhemmin.


Yöt ovat samanlaiset,
pimeänhämärät, ja tähdet tuolla jossakin
                               silminä kaikelle.

Kääriydyn uneen, en muistele
toisia unia jossakin muualla, en ikävää, en
kaipausta, en huoneita, jotka odottavat palaamaan.

Joskus sisustamme kaiken uudelleen, nostamme seinille
uudet taulut, luovumme tarpeettomasta krääsästä ja yksinkertaistamme
itsemme tuntemaan.

Niin olemme taas.



SharvatiBoom!


SharvatiBoom!
Tähdet palavat lampuissa,
       vaikka hiili on kallista ja tuuli
tempoo
oven karmit vituralleen.

            SharvatiBoom!
Opettelen uuden kielen, minusta tulee
hyvä ja työntäyteinen ikävä.


Ehkä sitten nait minut ja
saamme onnellisen lopun. SharvatiBoom!


Luulen kyllä, että ennen sitä ehdit
mullan alle ja joudun sosialisoimaan tunteeni
ruusuiksi hautakumpusi pehmeälle puolelle.
SharvatiBoom!



Keittiössä porisee taas


Keittiössä porisee taas,
      ikkunan takana käy tuuli, mutta onneksi
nurkat pitävät ja tuoleja on riittävästi.

(Seuraavaksi Mombasaan.)

                      Vaikeudet osaavat kyllä seurata, mutta kaikesta selviää
ja niinhän meistä tulee maailmankansalaisia,
opimme (jopa) ajattelemaan englanniksi.


Olen joviaali ihminen, oppinut jakamaan ja jakautumaan,
sillä oikeastaan ihmiset ovat vain soluja
ja joskus jokin solusi on minussa,
                            toisinaan toisaalla – entä sitten, mahdut
kyllä viereeni vieraissa tuoksuissasi,
sopivasti
           suloisesti, ja sitten kun taas junat kulkevat
ja laivat seilaavat ja yöt ovat
öitä, voimme puhua
runoudesta, joka
mullistaa


ihonalaiset avaruudet
uusiksi orvasKesiksi.



Työtä, teetä ja sympatiaa


Maailman laidalla
     kääriydyn untuvatakkiini
ja näen unta,
jossa kielet ovat sekoittuneet
ja ihmisistä tullut yhtä kansaa.

         hei vain! ja terveisiä!

Odottaa, tuntea, rakentaa huone tyhjästä.
Pyydystää muutamalla lantilla
kaikki tarpeellinen,

              kertoa lapsille, että tämä kestää vain hetken
ja sitten taas muutetaan. Hei vain! Työtä, teetä ja sympatiaa.
Värikynät lojuvat lattialla ja meistä leivotaan tohtoreita.

Siinä välissä voisi kirjoittaa kirjan:
(en ole nimennyt sitä vielä.)



Never-ever


Katseiden täyttämät vuosisadat
               lentoasemien tuulisilla aukeilla, kun
hyvästit ovat paljon-ei-mitään
ja sanat laimenevat
kurkkuun.


                        Katsoa eteenpäin on enemmän kuin
kääntää päätä mahdottomaan kulmaan, jotta näkisi
seläntakaisen maiseman, josta jo lähti.


Palata voi sitten, kun aika sallii, ja elämä ottaa kyllä omansa
aina ja täydellisesti kuin se olisi ainoa jumala.



Jotakin keltaista


Uusi maailma,
sateen kastelema suoni.



Jonossa


Kellon soidessa pujahdan rukoukseen,
                                        teehuone aukenee,
muutaman
markan pöytä.

Rahalla saa paljon, kun on tarkka
ja kankainen aurinko värjää
sateen, pitää
paperin lämmössä.


Ehkä kirjoitan; särkyvän lauseen todellisuutta, joka
on aina toisenlaista kuin kuvitellaan.

Maailman laidalla ei nimillä ole väliä, niinhän sitä luulisi, mutta
kaikki kirjataan tarkkaan.



Kitschiä ja kolinaa


Maailman laidalla
tuulisena päivänä
kello käy omiaan.

Kaiken voi kierrättää:
jopa ajatuksen,
ja hymyn.

Jotenkin vain
yksi on pysyvää
– sinä.