Anja Romu

"Anja Romu, 47 v. Luumäki."



Hyvyyskonferenssi


Osanottajalista saa ukkosenkin tutajamaan pelosta. Pikku-Aatu on tulossa, se viiksekäs korpraali, joka himoitsee väärärotuisten sieluja. Isompi Isä, lempinimeltään Aurinkoinen, saapuu myös. Tiedättehän sen, jolle maistui kaikki vähemmistökansat? Suuria jumalia on ilmoittautunut, sellaisia kuten Zeus, Antti Rokka, Mark Kina-Talous, Tapio ja Valon Ville. Mukaan tulee myös yksi vaatimaton puusepän poika, rakkauden lähettiläs, ihmeiden tekijä.

Löydän listasta paljon minulle tuntemattomia nimiä: sinkkumisjö Meningitis Purulenta, kirkkoisä Origines, jungfru Luzula Pilosa tai Herr Danse Macabre. He huitaisevat aivokuoreeni särkyjä ja muistuttavat, etten ole ollut tarpeeksi valpas koulussa.

Tänään on se päivä! Tänään vien kotipitäjäni maailman kartalle. Aion näyttää epäilijöille, että minustakin on johonkin. Tänään toivottomana torstaina, jolloin kahvi rupattelee keittiössä, on tullut minun vuoroni raapustaa nimeni historiaan.

On Helsingin kansainvälisen hyvyyskonferenssin avajaispäivä. Olen keksinyt hyvyyden kemiallisen kaavan ja saanut siitä Nobel-palkinnon. Puhun aiheesta Hiukkaskiihdyttimien resistanssin vaikutukset ihmisen hyvyysominaisuuksien kehittymiseen jatulintarhan puoleisen kivirykelmän vasemman aivopuoliskon soluliman dna:ssa. Viisitoista vuotta, joka ainoa päivä olen kieltäytynyt puhumasta tässä konferenssissa mutta silti minut on valittu tilaisuuden pääpuhujaksi. En ymmärrä aiheesta mitään, en edes tiedä, mitä yksittäiset sanat merkitsevät. Lopulta keksin: herra Google haki eniten ja vähiten käytetyt sanat, sekoitin ne hikiseen villamyssyyn ja nostin sana kerrallaan ylös. Näin laadin puheen. Minulla on supermahdollisuudet mykistää kaikki kuulijat.

Olen myöhässä. Kaikki vaatteet ovat omituisesti hävinneet vaikka olen ne varannut hyvään järjestykseen sohvan selkänojalle. Ne erikoissukkahousutkin, joihin olin viisi vuotta kirjaillut helmiäisvärein kaikki maailman hyvyysrunot. Kaameassa hässäkässä huomaan vessapaperirullan. Paperiin rullattuna hölkkään Mannerheimintiellä. Kerrospukeutuminen on muotia, yritän ajatella positiivisesti. Autot piipittelevät, joku viheltää, pakokaasu kutittaa silmiä, sieraimia ja kurkkua. Suussa maistuu myrkkykatkero limakastikkeessa. Tuuli alkaa repiä paperia strategisista paikoista. Ilta-Sanomat ehtii ensimmäiseksi paikalle. Näinkö vien luuni maailmalle ihailtavaksi? Pakenen kirpputorille. Löydän ainoastaan liian suuret kokohaalarit, jotka haisevat sikalalle. Tukka harittaa kaikkiin ilmansuuntiin, sellaisiinkin, joita en edes tiedä olevan olemassa.

Kun saavun konferenssipaikalle, törmään ensimmäiseksi muotiguru Aira Samuliin, joka rakastaa valkoisia tennissukkia. Onneksi minulla on sellainen vain toisessa jalassa. Sekään ei ole enää valkoinen. Se on kurainen, hikinen ja pikkuvarpaan kohdalta rikki. Toista jalkaa peittää viikon mittaisella maastokeikalla käynyt jalkarätti, armeijan mallia.

Olen myöhässä enkä tiedä, milloin minun puheenvuoroni tulee. Tulee tauko, mitään ei tapahdu. Kipuan puhujapönttöön, eikä minusta näy kuin ylimmäinen hiustupsuni. Samanaikaisesti maailmankuulu kiljumiskuoro kakistelee kurkkujaan. He ovat arabeja, joiden pyhät jalanjäljet olen saastuttanut ja sotkenut heidän virittelynsä. Kapellimestari soittaa jollekin.

Minulla ei ole ainoatakaan ajatusta päässä. Puheeni on jumissa. Poliisit tulevat kohti. Eivätkö he käsitä, että olen tämän tilaisuuden pääpuhuja? Väistän pampuniskuja, jolloin sikamiehen haalarista repeää vetoketju ja koko yläosa repsahtaa pois päältä. Eikä pelkästään haalarista. Yritän pakoon mutta toinen jalkani on halvaantunut.

Jännityksen hiki tulvii salin lattialle. Se alkaa imaista ihmisiä mukaansa. Näen kun Aatu ja Aurinkoinen häipyvät syviin pyörteisiin, yrittävät tarttua toisiaan kädestä. Jumalat ja kirkkoisät hokevat opinkappaleitaan ja alkavat tapella keskenään. Kirjailijat napsuttelevat kannettaviaan. Yritämme rakastaa lähimmäisiämme, puusepän poika ja minä, mutta emme saa ketään pelastettua. Hento Luzula on tallaantunut Macabren jalkoihin, Mengitis kylvää meningokokkejaan osanottajien aivokalvoille.

Samassa terroristijärjestö Hyvyyden Paholaiset syöksyy paikalle ja aloittaa sodan meitä vastaan. Viimeinkin Luumäki on päässyt maailman kartalle. Vahinko vain, tuskin kukaan on sitä urotekoa juhlimassa tämän kahakan jälkeen.

Pommittajat jytäävät raskasta heviä. Suojaa en löydä. Minulla on ruostunut jääjättiläisen jousipyssy, jolla yritän ampua, muttei se toimi. Liekit nuolevat seiniä. Toisesta jalasta on vain tynkä jäljellä. Ilmassa savua, verta, tuhkaa ja ydinuhkaa. Mätä ja palanut liha yököttää.

Paikalle ilmestyy metsuri, joka luulee, että olen maahan kaatunut kelo. Hän alkaa sahata minua poikki navan kohdalta liian tylsällä sahalla. Yritän huutaa, että olen suojeltava puu. Uhanalaisten koti. Kukaan ei kuule. Poika on kadonnut. Hyvyys on menehtynyt. Luomakunnasta jäävät jäljelle sitkeimmät: kelo ja suomalainen metsuri. Ja painajainen, jota en koskaan olisi halunnut kokea.