Jaana Moilanen
Tampere


Hylly


Venla sahaa vanhoja lauteita keittiön lattialla. Vaaleanharmaa sahanpuru leijuu ilmassa ja laskeutuu sitten minne haluaa, Venlan hiuksiin, puurokattilaan, pesemättömien tiskien päälle. Kaikkea peittää ohut harmaa kerros, huone on kuin hiekkapuhurin jäljiltä. Venla haki irtirevityt lauteet eilen pihan jätelavalta. Talonmies huusi perään, mutta Venla ei välittänyt. Talonmies huutaa kaikkien perään, paitsi niiden, joilla on omistusasunto. Lauteet ovat peräisin kellarikerroksen saunasta. Sitä oli pitänyt kunnostaa jo vuosien ajan, mutta remontti tehtiin vasta, kun Blomberg sai lauteista tikun kankkuunsa ja soitti isännöitsijälle.

Avaan kaljapullon korkin kaukosäätimellä ja katselen, kun Venla alkaa höylätä sahaamiaan lautoja. Pienet vihreät hometäplät tipahtelevat lattialle lastujen mukana. Venla tekee hyllykköä eteiseen. Olen aina halunnut hyllykön tällaisista paksuista laudoista, se sanoi eilen raahatessaan lau­teita sisälle. Siinähän sitten teet sellaisen, vastasin. Venla loukkaantui siitä. Se oli ikävää, en ollut aikonut sanoa mitenkään pahasti. Tarkoitin vain: siinähän sitten teet sellaisen, enkä muuta. On vai­kea asettaa sanansa niin, että ne kuulostavat siltä, mitä haluaa niiden tarkoittavan.

Emme ole puhuneet eilisen jälkeen mitään. Olen kaksi kertaa yrittänyt avata suuni, mutta sulkenut sen heti saman tien. Venla on pelottava vihaisena. Minusta tuntuu, että kun en sano mitään, Venla ymmärtää parhaiten, mitä haluaisin sanoa.

Avaan uuden kaljan olohuoneen pöydänkulmaan ja katselen edelleen Venlaa. Se on kai jo leppynyt eilisestä, koska hyräilee radiosta kuuluvan musiikin mukana. Minun tekisi mieli kuunnella vain höylän ääntä ja sulkea radio, mutta en uskalla, radio on meillä vielä arka aihe. Televisio hajosi, kun heitin tuhkakupin päin kuvaruutua. Venla mökötti sen jälkeen viikon ja minun piti käydä grillil­lä syömässä. Olisihan Venlan pitänyt ymmärtää, että en minä tahallani. Hermostuin vain pelis­tä. Nyt kun televisiota ei ole, on Venla alkanut kuunnella radiota, lähes yötä päivää, ja vielä paikal­lis­ka­navaa, jonka juontajalla on puhevika. Aina välillä Venla jää tuijottamaan nurkassa kyyhöttävää rikkinäistä televisiota, huokaisee ja vääntää napista radion ääntä kovemmaksi.

Minä olen päättänyt ostaa meille uuden television. Venla tulee yllättymään, kun jouluna minulla on sille suuri paketti. Olen alkanut säästää rahaa, koossa on jo yli kaksisataa markkaa. Olen jäänyt monta kertaa kotiin, kun pojat ovat pyytäneet mukaansa muutamalle. Olen sanonut, että Venlan takia en lähde, minä säästän televisiorahoja. Poikien on vaikea käsittää sitä. Viimeksi käydessään Kuhanen irvi, että minun paikkani on nykyisin tossun ja kaulimen välissä. Vetäisin Kuhasta nenään. Venlasta ei kukaan saa sanoa pahaa sanaa.
Venla on minun elämäni. Minä en tiedä olenko minä Venlan elämä, mutta minä haluaisin olla. En ole koskaan kysynyt, olenko. Venlalla on niin paljon muutakin, töitä esimerkiksi. Se käy tehtaas­sa, siellä saa bonuksia jos tekee nopeasti. Venlan mielestä minunkin pitäisi hankkia töitä. Se on vaikeaa, olen tottunut olemaan päivisin kotona, omassa rauhassa. En pidä siitä, että töissä on aina jo­ku käskemässä. Minun mielestäni Venlakin voisi lopettaa työt, jäädä kotiin minun kanssani. Töis­sä se päähänsä kaikenlaisia ajatuksia, työkavereiltaan, kaikesta paremmasta muka. Puhuu rivita­loasunnosta, tauluista seinillä, uudesta sohvasta. Puhuu, vaikka meillä on kaikki hyvin. Välillä se pu­huu siitä, että muuttaisimme Etelä-Suomeen, jonnekin, jossa Venla voisi opiskella puusepäksi ei­kä sen tarvitsisi olla enää tehtaalla. Sanon aina, että voithan täällä kotona nikkaroida niin paljon kuin haluat. Venla ei sen jälkeen yleensä sano mitään.
Avaan uuden kaljan takahampailla. Venla naulaa höyläämiään lautoja. Minä maalaan tämän keltaiseksi, se sanoo. Sanat puhkovat reikiä ilmaan. Ajattelen, että hyllystä tulee kaunis, mutta se tuntuu naurettavalta hempeilyltä, enkä sano sitä ääneen. Venla voisi luulla, että minä irvailen. On parempi olla hiljaa. Paikalliskanavalta loppuu lähetys ja radio mykistyy. Minä menen nukkumaan.

Aamulla avaan ensimmäisen kaljan jääkaapin ovenripaan. Venla on maalannut hyllykkönsä yöllä, maalin haju tuntuu tarrautuneen pysyvästi asuntoon, sen seiniin ja huonekaluihin. On kylmä, avatuista ikkunoista puhaltaa talvi. Keittiön ikkunalaudalla kaktukset värjöttelevät rivissä, jääkiteiden peittäminä. Meillä ei ole edes kunnon kukkia, Venla sanoo huomeneksi.

Istun sohvalle. Venla ruuvaa hyllykköä kiinni eteisen seinään, ulko-ovea vastapäätä. Aina kun avaan oven ja astun sisälle, näen ensimmäiseksi tämän hyllyn, Venla sanoo. Se kuulostaa rauhoittavalta. Ajattelen, että Venla pitää tätä paikkaa kotina. Se haluaa avata ulko-oven aina yhä uudelleen ja tulla sisälle ja nähdä ensimmäisenä keltaisen hyllyn ja tuntea olevansa kotona. Eniten pelkään, että Venla lähtee pois lopullisesti. Joskus kuuntelen öisin sen hengitystä ja olen tunnistavinani sen hiljaisessa puhinassa sanat mi-nä läh-den mi-nä läh-den. Se olisi pahinta. En kestäisi yksin. Jos Venla lähtisi, en minä olisi enää mitään.

Minä laitan tähän hyllyyn lasipurkkini, Venla sanoo. Venla kerää sinisiä lasipurk­ke­ja. Paljon on, mitä en ymmärrä, ja sinisiä lasipurkkeja en varsinkaan, mutta koska Venla kerää nii­tä, haluaisin oppia ymmärtämään. Purkeissa ei säilytetä mitään, ne vain ovat. Asuntomme on täyn­nä sinisiä lasipurkkeja, ne ovat kuin sieniä joita kasvaa kaikkialla, ikkunalaudoilla, kirjahyl­lyssä, ves­san peilikaapissa ja rikkinäisen television päällä. Ne ovat Venlalle rakkaita, osa purkeista on Venlan äidin vanhoja, jotkut niistä äidinäidin aikaisia, jotkut vielä vanhempia. Purkeilla on sille jokin mystinen merkitys, enkä minä saa edes kos­kea niihin. Kerran siirsin muutamaa purnukkaa, kun etsin avaimiani. Vaikka laitoin purkit tarkasti takaisin omille paikoilleen, Venla huomasi heti, että niitä oli liikuteltu. En ollut koskaan nähnyt Venlaa niin pelottava­na kuin silloin.

Minä lähden nyt töihin, Venla sanoo. Se pukee takin ylleen ja tunkee kauppakassin takin taskuun. Venla on jo ovella menossa, kun muistan, mitä kaupasta pitää tuoda. Osta pullonavaaja, sanon takinselkämykselle. Venla ei vastaa, sulkee oven. Kuulen hissin nati­se­van.

Huoneet tuntuvat kummallisilta Venlan lähdettyä. Tiskaisin, mutta likaisia astiakasoja on pöydillä ja tuoleilla ainakin kolmen vedenvaihdon verran, joten päätän viedä vain roskat ulos. Venla ilahtuisi siitä. Näkisi, miten minä sitä rakastan, vaikka kyllä se sen muutenkin tietää. Ennen kuin lähden, otan vielä jääkaapista uuden kaljan, hissi kulkee tässä talossa niin hitaasti. Avaan ulko-oven porraskäytävään, roskapussi vasemmassa kädessä, pullo oikeassa. Pysähdyn ovelle, en ole huomannut avata pulloa. Katson taakseni ja näen keltaisen hyllykön, täynnä sinisiä purkkeja. Kaljapullo täytyy avata. Napsautan pul­lonkorkin irti ylim­män hyllyn etulaitaan. Ruuvit irtoavat seinästä, hylly kippaa purkit lattialle ja ry­sähtää niiden päälle. Sininen lasi­murska peittää eteisen maton. Palasista luen: sirpaleet nähtyään Venla lähtee. Lasinpalojen laulu jää soimaan korviin.