Juha-Pekka Koskinen
Hämeenlinna


"Vuosikerta -68, hapahko, tamminen. Kirjoittaa öisin ja kiroaa päivisin."


Kaupparatsut

Peltokadulle oli pudonnut kellastuneita lehtiä. Vaikka halla ei ollut vielä tienoolla kunnolla vieraillutkaan, sen kylmän henkäyksen saattoi jo tuntea poskipäissä. Kenraali Talven joukot olivat tiettävästi asemissa läheisessä painanteessa. Hetkenä minä hyvänsä ne saattoivat nousta ratsaille ja pyyhkäistä kuoliaaksi niin myrkynvihreäksi kypsyneen ruohon kuin myöhässä kukkivat ruusutkin.

Punainen pakettiauto oli pysäköity aivan Peltokadun alkupäähän. Sen helmoja koristi ruskeat raparoiskeet ja suljetun liukuoven välistä roikkui kellastuneita, juurineen maasta irti repeytyneitä ruohonkorsia. Auton kylkeen oli tekstattu keltaisilla kirjaimilla: "Holopainen ja poika". Noiden kirjainten alla autoon nojasi paksuihin pilkkihaalareihin pukeutunut lyhyenläntä mies. Hän poltteli ruttuista sätkää pöläytellen ilmoille savupilviä kiihtyvään tahtiin kuin asemalta lähtevä höyryveturi. Mies katseli edessään avautuvaa hiljaista katua silmät kiiluen ja ravautteli välillä päätään levottoman innostuksen vallassa.
- Kyllä. Tästä se lähtee, Holopainen mumisi itsekseen.

Auton takaa ilmestyi hontelo poika joka veti perässään mustaa, rautalankapunoksella suljettua säkkiä. Hänen kasvoissaan oli samanlaista salavihkaisuuttaa kuin vanhemmankin miehen kasvoissa mutta ryppyjen tuoma äänetön nauru niistä puuttui. Jos joku olisi hiukan rutistellut hänen kasvojaan, olisi hän ollut kuin ilmetty isänsä.
- Älä, älä raahaa sitä. Ei kukaan raskasta tavaraa osta, kevyttä vain, Holopainen sanoi jatkaen savukiehkuroiden pöläyttelyä.
- Minähän sanoin että mennään autolla portinpieleen saakka, poika sanoi taivutellen hauraan näköistä selkäänsä. - Mutta mitäpä sitä kun kolinaa pelätään. Minähän tässä joudun kuormajuhdaksi.
- Ei, eihän nyt sentään. Katsovat että autolla tulivat ja autolla voivat helposti lähteäkin. Kun tullaan kävellen niin siinäpä ihmettelevät, että ovatpa nähneet vaivaa. Luulevat heti olevansa kiitollisuudenvelassa, Holopainen sanoi.
- Mistäkö niin kuvittelisivat. Minunhan pitää kantaa tätä säkkiä niin kuin se ei painaisi mitään, eihän siinä saanut olla ponnistelun tuntua, poika hymähti oivallukseensa tyytyväisenä.

Holopainen heitti sätkän maahan ja sotki sen jalkoihinsa. Hän katsoi lippalakkinsa alta silmät viiruina poikaansa ja hymyili kellastuneilla hampaillaan vinoa hymyä.
- Ei se saa näyttää vaikealta. Mutta kun minä sanon, että kolmekymmentä kiloa niin ajattelevat heti, että siinäpäs on säkillä painoa. Vaikka verta hikoilisit niin ei se heitä sen enempää kiinnostaisi. Mutta annapas kun minä sanon, että kolmekymmentä kiloa, niin jo nousee heillä itselläänkin hiki otsalle. Se on se sanan mahti sellainen.

Poika pyöritteli päätään huulet supussa. Hän katseli mustaa säkkiä kädet lanteilla aivan kuin olisi itsekseen puntaroinut, josko moista kannatti enää liikauttakkaan.
- Otahan säkkisi ja käy, Holopainen huikkasi ja lähti tallustelemaan venyvin askelin kohti ensimmäistä taloa.

Pihassa kasvoi muutama paratiisin perustamisen aikoihin istutettu omenapuu, joissa kalvakkaat omenat roikkuivat kuin lima pikkupojan nenänpäästä. Puiden alla oli jo suuri kasa imelältä haiskahtavia muumioita ja muutama vallattomin kieri itsekseen kohti ojaa. Pihan pensaat olivat risuttuneet takkuisiksi ja koko piha oli pimentynyt muutaman tuijan kasvettua aikansa kuluksi kilpaa kohti taivaan viluista kaarta.

Holopainen painoi ovikelloa ja astui askeleen taaksepäin vieden kätensä jo valmiiksi lakkinsa lippaan. Poika horjahteli mutkittelevin askelin pihaan raahaten toisessa kädessään piukeaa säkkiä. Oven takana roplattiin jotakin ja ovi aukeni ensin vähän ja sitten hiukan enemmän.
- Päivää, Holopainen huikkasi nytkäyttäen kättään lakin lipassa.

Ovenraosta kurkistivat kurtistuneet ukonkasvot. Murahdus, joka kuului kasvojen tietämiltä, saattoi olla tervehdys taikka närästyksen ilkeä jälkipurkaus.
- Syksy se vaan tekee tuloaan, Holopainen sanoi vilkkaasti.
- Sitäkö tänne tulit kertomaan. Olen minä syksyn allakasta löytänyt tähänkin asti omin voimin, ukko ärähti.
- Kylläpä sitä välillä saa oikein etsimällä etsiä kun nuo ilmatkin ovat niin lämpimiksi kääntyneet, Holopainen naurahti.
- Eipä tuossa paljon ole etsimistä ollut kalenterin keksimisen jälkeen. Ja mitä vikaa lämpimissä ilmoissa on. Ei tarvitse meikäläisenkään polttoöljyä ostaa tynnyrikaupalla, ukko äyskäisi.
- Ilmoja pitelee niin. Mitäpä siitä, olkoon lämmintä vaikka talvet läpeensä, en minä siitä pane pahakseni. Katseltiin vain tuossa pojan kanssa tullessamme noita teidän omenapuitanne...
- Ei niitä saa katsella. Täältä ei omenia tipu ilmaiseksi, siihen muotivillitykseen minä en ole lähtenyt, sitä on turha kuvitella. Niin suurta satoa ei tule koskaan, ukko huudahti vihaisesti. Hän astui oven suojista näkyviin ja kalpeni nähdessään pojan pitävän pystyssä kuhmuraista säkkiä.
- Säkkikin oikein mukana. Joku raja kerjäämiselläkin, ukko murisi heristellen luista nyrkkiään.

Holopainen astui muutaman askeleen taaksepäin ja kynsi niskaansa vaikean näköisenä.
- Kukapa nyt omenoita kaipaisi, niitähän on maa väärällään. Mutta hyvälle...
- Vai on niissä nyt jotakin vikaa. On se saakutin ihme kun ensin vesi kielellä tullaan kerjäämään mutta sitten kun ei saadakaan niin heittäydytään hävyttömiksi, ukko kimitti.
- Eipä tässä kerjuulle olla vielä pojan kanssa jouduttu. Kauppamiehiä ollaan, henkeen ja vereen ollaankin, Holopainen sanoi jäykästi.
- Turha luulo että enää myisin. Maksakaa mitä maksatte, mielummin annan mädätä kuin teille myyn, ukko sanoi viuhtoen kädellään laajoja kaaria.
- Mitäpä tässä sitten. Hyvää päivänjatkoa vain teillekin, Holopainen sanoi tuskastuneena.

Hän ehti jo kääntyä selin kun ukko törmäsi pihamaalle ja seisautti hänet.
- Älkäähän hätäilkö. Ei kaksi markkaa kilolta ole pudokkaista paljoa. Kyllähän te sen kauppamiehenä tiedätte, ukko sanoi silmät kiiluen.

Holopainen naurahti huvittuneena ja ravisteli päätään. Hän käänsi uudestaan ukolle selkänsä ja käveli niskaansa kynsien ajotielle. Poika seurasi perässä raahaten mustaa säkkiä pihatien soralla. Säkki muljahteli piukeana pohjalla olevan muhkuran pullistellessa uhkaavasti.
- Oliko liikaa. No olkoot markka ja viisikymmentä penniä kilo, ota tai jätä, ukko huusi heidän peräänsä.

Holopainen ei pysähtynyt seuraavien porttien luona vaan jätti väliin peräti kolme taloa ennenkuin malttoi seisahtua siistiksi haravoidun ajotien päähän. Hän rapisutteli taskussaan olevaa tikkuaskia mietteliään näköisenä.
- Taisit jäädä kirkkaasti toiseksi, poika virnisteli.
- Hyvä etten samantien kolmanneksi, Holopainen harmitteli.
- Kollaa kestää, poika murahti nyrkkiään heristäen matkien ukon käheää ääntä.
- Antaahan sen asian jo olla.

Holopainen pyyhkäisi sängen tummentamia poskiaan ja lähti reippain askelin astumaan kohti valkoisena hohtavaa ovea. Enempiä miettimättä hän soitti ovikelloa ja perääntyi askeleen kuin hyökkäystä odottava miekkailija.
- Hyvää päivää, rouva, Holopainen toivotti oven avautessa.

Porrastasanteelle oli astunut nainen, jonka kasvot roikkuvat kuin sulamassa oleva jäätelö. Hän katsoi Holopaista kylmillä silmillään aivan kuin olisi nähnyt tämän lävitse.
- Päivää. Minä en osta mitään, nainen sanoi näyttäen torjuvasti valkeaa kämmentään Holopaiselle.
- Älkäähän hätäilkö, rouva. Tämä tilaisuus ei näet toistukaan aivan pian, Holopainen sanoi nopeasti.

Hän nosti lakkiaan muutaman sentin ylöspäin ja katsoi naista silmät mietteliäästi sirrillään aivan kuin olisi vasta nyt arvioinut kannattiko mitään näin arvokasta edes myydä pois.
- Teillähän on ruusuja, rouva, aivan varmasti on. Ja jos ei olisikaan, on teillä ensiluokkaisia marjapensaita, hän sanoi asiantuntevasti.
Nainen kosketti löysää kaulaansa ja hymyili aavistuksen verran.
- On, kyllä minulla on ruusuja. Koko kadun parhaat ruusut, vaikka itse sanonkin.
- Kyllähän minä sen arvasinkin. Rouva on juuri ruusuihmisen näköinen, Holopainen sanoi innostuneena. Hän nyökäytti päätään pojalle joka juoksutti hoiperrellen kokkareista säkkiä muutaman askeleen pihan puolelle.
- Vain ruusunkasvattaja tietää mitä puutarhanhoito todella on, Holopainen sanoi lähes tuskastuneena. - Muille kasveille voit jakaa ripauksen tuota ja ropauksen tätä eikä kukaan huomaa eroa. Mutta ruusut, hän sanoi ja otti lakkinsa päästä kyetäkseen paremmin raapimaan sileäksi kammattuja hiuksiaan. Koko ajatus ruusujen kasvattamisesta näytti yhtäkkiä muuttuneen ylitsepääsemättömäksi niinkuin usein käy hyvällekin asialle kun sitä hiukankin tarkemmin tutkii.

Nainen katsoi huolestuneena Holopaista, joka viimein suutaan mutristellen hieroi lakin takaisin päähänsä.
- Ruusut ovat toista maata. Mutta kunniantunnosta nekin kituuttavat viisi vuotta ilman kunnon ravinteita. Viisi vuotta menee jo pelkällä sisulla, ehkäpä kuusikin, mutta sitten, sitten tuleekin jo seinä vastaan, Holopainen sanoi huolestuneena.
- Minun ruusuni ovat kukkineet kyllä hyvin, nainen sanoi aavistuksen huolestuneena.
- Rouva onkin ruusuihmisiä. Ovatko jo vanhaakin perua.
- Neljäs vuosi taitaa alkaa.

Holopainen tuijotti naista tyhjä ilme kasvoillaan. Nainen taputteli hermostuneesti kaulansa juurta aivan kuin olisi saanut palan kurkkuunsa.
- Että neljäs vuosi kuitenkin. Turhaan taidan tässä puhua, voisi rouva paremminkin puhua minulle, Holopainen sanoi ja hymyili väkinäisesti.
- No no, älkääpäs nyt. Kertokaa toki asianne, nainen sanoi hätäisesti.
Holopainen vilkaisi olkansa ylitse ja nyökkäsi kuin päätöksen tehneenä.
- Samapa tuo. Kyllähän rouva jo kaiken tämän tietää mutta haluatte koetella minua. Kyllähän sekin käy, näin ruusuihmisten kesken, hän naurahti ja iski silmää.
- Ruusu on ravinteistaan niin tarkka. Ei sille parane tarjota kahvinporoja tai yleislannoitetta. Kylläpä ne siihen juurelle mahtuvat mutta pian on ruusut kuivuneet ja huonokuntoiset varret syö kirva. Ei ole kemian tehtaissa sellaista myrkkyä keksitty joka ruusun pitäisi kunnossa, ei ole ei. Se on turha luulo.
- Eikö, nainen kysyi hämmästyneenä.
- Älkääpä naruttako minua, hyvä rouva. Yritätte vanhaa miestä näin hämätä. Te tiedätte sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että ruusuille on vain yksi oikea ravinne. Ettepä siitä tietenkään halua niin suurta meteliä pitää, Holopainen kuiskutti ja nyökki päällään naapurin aitaa kohti.

Nainen nyökytteli silmät viiruina. Hänen poskillaan oli jo salaliitton jännityksen nostattamat punaiset laikut.
- Ei, yksi on ylitse muiden. Monenlaista kulkukauppiasta on varmaan rouvankin ovella käynyt. On myyty pesukonetta ja huivia, tauluja ja ikkunoita, ihmekoneita ja Napoleonin aarteita, Luoja yksin on niistä lukua pitänyt, jos Hänkään. On annettu pyhiä lupauksia ja vannottu takuita silmät kyynelissä, on luvattu ikuista onnea ja menestystä. Mutta enpä usko että rouva on antanut itseään pettää, en, sitäpä en kyllä usko.

Holopainen tuijotti naista kiivastunut ilme kasvoillaan ja nainen tuijotti takaisin silmät terästä säihkyen.
- Paljon on tässä pihalla puheita pidetty, sen kyllä suosiolla uskon. Mutta nyt, rouva, nyt on hunajan suitsutus turhaa. Te tiedätte sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että kaikki nuo kaupparatsujen tavarat ja vimpaimet ovat olleet sitä yhtä ja samaa, sanoivatpa he mitä tahansa. On puhuttu yhtä vaikka on tarkoitettu toista, tämähän on teille varmaankin tuttua. Mutta nyt, rouva, nyt minä sanon teille että tuolla meillä on säkissä aivan sitä samaa mitä kaikki kulkumiehet ovat teille kaupanneet ja se on juuri sitä miksi minä sitä sanon. Paskaa se on ja paskana minä sen myyn, kolmekymmentä kiloa ruusujen elinvoimaa, kolmekymmentä kiloa terveen ja hyvinvoivan hevosen paskaa. Paljon on teille tavaraa ihmeenä kaupattu ja tätä sekin on lopulta ollut. Mutta minä sanon suoraan että kolmekymmentä kiloa hevonpaskaa ja paskaa se on, viimeiseen kokkareeseen saakka.

Holopainen katsoi naista silmät hurjasti kiiluen. Nainen tuijotti lumoutuneena pojan pystyssä kannattelemaa säkkiä. Hänen kaulassaan suoni sykki kiivaasti kuin pelästyneen jäniksen sydän.
- Mikä sattuma. Juuri tänään huomasin, että onkin päässyt loppumaan.
- Siitähän syntyikin sitten kaupat, Holopainen totesi tyytyväisenä.
Holopainen asetteli rahoja vähäeleisesti pilkkihaalarin taskuun aivan kuin ne olisivat olleet pinkka käytettyjä nenäliinoja. Poika palasi puutarhavajasta otsaansa pyyhkien.
- Muistakaa kohtuus, muistakaa kohtuus. Tuo aine on kuin dynamiittia, Holopainen sanoi naiselle sormeaan heristäen.
Nainen nyökkäsi ja vinkkasi leikkisästi silmää. Holopainen nosti kättään ja marssi reippaasti pois pihasta.
- Suuta kuivaa, hän totesi tielle päästyään.
- Eikö kuumota korvia, poika naurahti.

Kun he palasivat kadun kierrettyään takaisin autolleen, ukko oli köpötellyt portinpieleen tökkimään ojaan kierineitä pudokkaita.
- Markka ja kilo, siitä en kyllä enää tingi. Halvalla menee mutta menkööt näin kauppamiesten kesken, hän irvi Holopaiselle.
- Markkoja kilo, markkoja kilo, Holopainen huusi takaisin ja kapusi pakettiautoon. Ukko heristi hänelle vihaisen näköisenä keppiään. Poika starttasi. Hän hymähti itsekseen vilkaistessaan olkansa ylitse tielle.
- Ei paljoa kerralla. Täyttä tavaraa viimeiseen kokkareeseen saakka, hän honotti isänsä äänellä.
- Totta joka sana. Tuhtia on tavara. Taas myytiin joka säkki, todistakoon puolestaan, Holopainen sanoi onkien seteleitä taskuistaan. Hän oikoi niitä ja asetteli ne hellästi siisteinä nippuina lompakkoonsa.
- Kauanko lie kestää, poika hörähti.
- Mikä niin.
- Ennenkuin pääsevät hevonpaskapussin pohjalle ja huomaavat.
- Kyllähän siinä muutama seinäkalenterin lehti ehtii vaihtua. Sen verran kuitenkin etteivät enää moisen mitättömän vahingon takia kehtaa hevosenpaskakauppiaita jäljittää.
- Ei taideta Holopaisia täällä enää kaivata, poika virnisti.
- Pian ne maiset murheet unohtuu. Pistävät niistä kukkapenkinreunuksen ja sillä hyvä. Muutaman vuoden kuluttua ollaan taas samoilla ovilla ja kauppa käy, tavara vain vaihtuu, Holopainen tuumasi.

Poika hekotteli itsekseen kääntäessään pakettiauton kellastuneiden lehtien täplittämälle tielle. Peltokadun kadotessa taustapeilistä hän haukkasi taskuunsa eksyneestä omenasta tirskahtavan palasen.