Liisa Niilola
Helsinki





Rakastunut


Mirja K. oli rakastunut.
       No, mitäpä siitä. Sehän on hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen - lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka - saa asian ehkä näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm. … ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?

Huolimatta jalastaan, Mirja oli päässyt kaupungin palvelukseen. Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin työntekijöilleen järjestämässä ruokailupaikassa.
       Tavallisesti Mirja konkkasi sinne vammaisella jalallaan suoraan töistä. Silloin siellä oli kyllä suurin ruuhka, mutta ehkä se oli vain hyvä, sillä muuten olisi voinut käydä niin, ettei hän olisi ollenkaan tavannut henkilöä, johon niin kovasti rakastui.

Kävi nimittäin sillä tavalla, että sinä päivänä ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä.
       Onneksi Mirja piti aina varansa, että oli ensimmäisten joukossa; ja jo ennen jonoon asettumista hän varasi kuten tavallisesti, itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, pysyi Mirjan pöydässä aina toinen paikka vapaana. Mutta tällä kertaa se oli onni.
       Eikö vain sattunut niin, että kun muut paikat olivat jo täynnä, tuli vielä yksi henkilö, joka epätoivoisesti tähyili katseellaan tarjoiluluukun luota tyhjää tuolia. Automaattisesti hän ohjautui Mirjan pöytään.

Ikinä ei Mirja unohda sitä hetkeä, kun tuo tuntematon alkoi lähestyä huoneen perältä tarjotin kädessään. Hän oli pitkä ja hoikka. Hänellä oli hienosti muotoiltu leukaparta. Hän näytti Jeesukselta, joka oli juuri saanut kaksi kalaa ja viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento herättivät väkisin hänessä mielikuvan miehestä, joka ei halunnut kenellekään pahaa. Päinvastoin. Lämmin hymy hänen huulillaan vahvisti käsitystä, että siinä oli mies, joka rakasti kaikkia.

– Onko tässä vapaata? mies kysyi. Mirja vavahti ja nyökkäsi.
       Syödessä hän seurasi miehen kädenliikkeitä. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyi pitkiin sormiin, jotka käsittelivät taitavasti ruokailuvälineitä. Miten luontevasti ja tyynesti hän aterioi. Ei hän katsonut kohti. Ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä puhuivat. Näytti, että hän katseli hellästi jopa lihapullia lautasellaan.

Syötyään mies otti hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän senkin teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli, jopa enemmän kuin mitään muuta itsessään. Hymyillessä hän muisti pitää huulia visusti yhdessä, ja jos piti nauraa, se ei ollut hänestä ollenkaan mukavaa.

Vasta kun mies hampaansa kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin - miten hauskasti hän muikisti suutaan – hän kallistui tuolissaan taaksepäin ja kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa suoraan Mirjaan.

Mirja sävähti. Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mies ei ehkä tiennyt sitä. Ja sen sijaan, että olisi vetänyt katseensa pois Mirjasta, hän alkoi hartaana tutkia Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi vetäissyt päänsä pois, sillä häntä ujostutti, mutta minne hän olisi sen pannut, pöydän alleko?

– Käytkö useinkin täällä syömässä? mies kysyi.
       Ehkä hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoitella. Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun liikkeen hän sai sanotuksi:
       – Joka päivä.

”Joka päivä”, ääni toistui ja toistui korvissa. Mirjaa harmitti. Tylsempää ja jokapäiväisempää vastausta hän ei olisi voinut keksiä! Mutta kun ei pystynyt parempaan.

Mies ei ennättänyt sytyttää savukettaan, kun naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa miehen olkapäätä ja osoitti sormellaan seinässä olevaa kylttiä. Kiltisti mies pani savukkeen takaisin rasiaan ja nyökkäsi, hyväksyvästi. Hän vaihtoi vielä muutaman sanan Mirjan kanssa ja sitten hän nousi.

– Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran, hän sanoi ja lähti.

Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla hän tunsi outoa kiihtymystä ja hänen sisällään lainehti merkillisesti.

Siitä lähtien Mirja istui joka päivä samaan aikaan ja hyvissä ajoin samassa pöydässä lähellä ovea.
       Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja kyllä hän ilmestyikin. Joka päivä. Ja melkein aina hän ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen pöytään, missä Mirja istui.
       Olisiko sillä ollut osuutta, että Mirja pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki keskittyneesti, hiljaa itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne...
       Kohtaloako hän pyyteli?

Mies alkoi tervehtiä. Ensin hän vain kevyesti nyökkäsi, mutta myöhemmin hän alkoi liittää mukaan ystävällisiä sanoja. Mirja yritti vastata samalla tavalla, kevyesti, mutta ei se onnistunut. Hän yritti harjoitella kotona elävyyttä yksitotisiin vastauksiinsa, mutta aina se sortui siihen, että hän oli joko harjoitellut väärää vastausta oikeaan kysymykseen, tai mies ei kysynytkään sitä.

Miehelle ei puhuminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Hän alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkein ystävältä. Rakkaalta? No, se nyt on hiukan rohkea ilmaisu tässä vaiheessa. Mutta kuitenkin. Mies edusti ihannetta. Hän oli sitä, mitä Mirja ei olisi pystynyt olemaan edes unissaan. Lempeällä äänellä hän puheli luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma oli ulkona, tai mitä radiossa tai tv:ssä oli sanottu, tai mitä hän oli kuullut työpaikallaan, tai mitä puhuttiin kaupungilla. Aina hän keksi puheenaihetta. Hän hallitsi asiat.

Pian hän alkoi puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli Mirjalle mieluista. Oli kiehtovaa tutustua hänen elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän asui. Se, että hän asui alivuokralaisena, oli suuri ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi alivuokralaista. Se oli ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan, löytyi sieltä paljon muuta yhteistä.

Tuntui luontevalta, että syötyään he alkoivat poistua yhdessä ruokalasta. Kun se tapahtui ensimmäisen kerran, Mirjan näkö sumeni, vähäksi aikaa. Niin kovasti häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi, miten huonosti hän liikkui.
       No, ei hätää. Mies ei sanonut mitään. Vaikutti jopa siltä, ettei hän kiinnittänyt asiaan lainkaan huomiota.
       Mirja oli niin helpottunut, että ontumisestaan huolimatta hän melkein liiteli eteenpäin - ainakin hänestä tuntui siltä. Ja mies kulki hänen rinnallaan. Oli ihmeellistä kulkea miehen kanssa kadulla.
       Silloin, jo siinä vaiheessa Mirja alkoi haaveilla sellaista, mistä ei kehtaisi edes puhua.

Sitten tuli päivä, jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain.
       Ei Mirja silloin arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä. Kierros kierrokselta. Ja yhä suurenmoisemmiksi muuttuivat maisemat. Mutta vuorenhuippu ja siltä avautuvat näkymät olivat vielä kokematta.

Huone oli kolkko. Siellä oli vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella.
       He istuivat sängynlaidalla. Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin. Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä vieressä. Niin lähellä, että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että siitä puuttuvat palaset olisivat suoraan miehestä hypähtäneet häneen.

– Tässä on se mitä halusin näyttää! mies sanoi. Hän ojensi rasian.
       Mirja alkoi avata sitä. Posket hehkuivat. Niitä kuumotti. Mutta kansi oli lujasti kiinni. Oliko se jotenkin juuttunut?
       Kun hän vihdoin sai sen auki, ilman, että miehen piti auttaa, oli häneltä tulla oksennus.

Rasiassa oli epämääräisen muotoisia, kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin kellastunut irtohammas.
       – Ne ovat sappikivet, jotka minulta viime talvena poistettiin. Antoivat muistoksi! mies esitteli.
       Ihmeellistä. Siinä samassa, ihan heti, rasian sisältö muuttui. Mirja näki sen kokonaan uudessa valossa. Palaset alkoivat säteillä himmeää valoa. Kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne olivat olleet miehen sisällä, lähempänä miestä kuin mihin hän itse koskaan pääsisi. Hän olisi halunnut kosketella niitä, tuntea ne sormenpäissään, mutta mies otti rasian hänen käsistään ja sulki sen ja vei takaisin hyllylle.

Sen käynnin jälkeen he tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja aavisti, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika.
       Näkymät alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeenpäin ajatellen ollut oikeastaan ihme, että siinä kävi, niin kuin kävi.

Mirja odotti ja odotti. Koko kesän hän odotti kädet jännityksestä kosteina. Mutta turhaan. Monet tulivat ja menivät ruokalaan, mutta kukaan ei ottanut yhteyttä. Eikä kukaan - edes ruuhka-aikaan - lähestynyt hänen pöytäänsä. Mies oli kadonnut kokonaan hänen elämästään. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin.
       Mirja menetti ruokahalunsa ja alkoi laihtua.

Mutta ei Mirja siihen kuollut. Kaikessa hiljaisuudessa hän hyvästeli miehen mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli ajatuksissaan synnyttänyt miehelle ja itselleen jo monta yhteistä lasta. Kaikki he muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään asento ja notkeat sormet. Eikä kukaan heistä ontunut.
       Haikeana hän hyvästeli nuo pienet kullanmurut.

Mutta pian Mirja sai yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään.
       He kävivät häntä usein tervehtimässä. Joskus päivälläkin, mutta useimmiten silloin, kun hän nukkui.