Pienoisnovelleja

Mikko Tuovinen

SINUN JÄLKEESI EI OLE MITÄÄN

Kaljupäinen mies istui yksin kylmässä asunnossa. Katseensa hän oli naulinnut jonnekin kaukaisuuteen, joka erottui hänen silmilleen harmaasta seinästä, jonka repaleinen tapetti oli lähes kokonaan kulunut ja tuhoutunut. Hän oli kokenut suuren pettymyksen, mittaamattoman menetyksen. Ei ole olemassa sellaista arvoa, joka voisi korvata katkeran poismenon ja tuoda surun tilalle helpotuksen ja uudestisyntyneen onnen, ja tämän mies kyllä tiesi. Hän oli ollut jo pitkään henkisesti valmistautunut menetykseen ja sen kautta pulppuavaan suruun, joka täyttää ajatukset itkuvirsillään ja maailmaa järisyttävällä lohduttomuudellaan.

Mies nousi ylös puutuolilta ja käveli eteiseen. Asunto ei ollut pelkästään kylmä, se oli myös tyhjä. Puinen tuoli jäi harmaaseen keittiöön, kun mies avasi asunnon oven ja käveli pois sulkien oven perässään hiljaa, sillä oli yö ja koko muu kerrostalo vaikutti nukkuvan. Mies huokasi syvään, irrotti otteensa oven puisen jyhkeästä pinnasta ja lähti varovaisin askelin portaikkoon.

Ulos sisäpihalle saavuttuaan mies kaivoi taskustaan savukeaskin. Hän oli ajatellut lopettaa tupakoinnin, mutta nyt se ei käynyt hänen mielessään, kun savukkeen pää syttyi hänen hopeanvärisestä sytyttimestään. Hän imi kiihkoisasti savua sisuksiinsa ja puhalsi vain pienen osan ulos. Hän kirosi mielessään, muttei hiiskahtanutkaan pelossa, että joku saattaisi kuulla, vaikka koko talo nukkuikin eikä sisäpihalla liikkunut ketään muita.

Mies käyskenteli hiljaa porttikongille ja lopulta kadulle asti. Taksi pyyhälsi kovaa vauhtia ohi. Mies ei osannut ensin päättää, kumman suunnan valitsisi: oikean vai vasemman. Hän valitsi vasemman ja lähti kulkemaan jalkakäytävän reunalla. Oli lokakuinen yö ja taivas oli kirkas, seuraava päivä olisi kuulas ja aurinkoinen. Juuri sellainen päivä, josta miehen vaimo olisi pitänyt.

INTIAAN JA TAKAISIN

”Sen pitäisi vaeltaa.”

”Vaeltaa?”

”Niin. Vaeltaa maailman ääriin. Reunalle.”

”Niin kuin Kolumbus?”

”Juuri niin kuin Kolumbus!”

Ja kuolla yksinäisenä, juopuneena ja unohdettuna sisämaan kaupungissa. Tehtaiden savujen ja soitten sumujen luodessa taivaalle synkkyyttä. Talossa, jonka perustukset vajoavat ja jonka kissat ovat hylänneet. Kadulla, jonka varrella eivät kuolleetkaan viihdy.

TULIVUORET

Hullu maailma. Unesta heräsit, uneen nukahdit. Kavahdit, kun katselin sinua kauan. Mietit, mitä mietin. Arvailit väärin.

Ja kun päivä laskee eloamme jälleen vähentäen, kiipeämme vuorelle katsomaan kaupunkia. Sen valokeitaat houkuttelevat meitä musiikillaan, sen vankilat musertavat unelmamme, sen ravintolat hemmottelevat makuaistejamme ja sen tunteiden tulkit teatterien lavoilla murhaavat ihmisiä muovipuukoilla.

”Sinatra asuu tuolla”, sanot osoittaen itäistä kaupunginosaa. Hänen nimensä on Sinatra, koska hänen etunimensä on Frank. Mutta hän ei tietenkään ole se Frank Sinatra; vaan eräs tuttu vain.

Kuin muukalaisina yössä laskeudumme jälleen alas ja kävelemme pitkän matkan Sinatran luo. Hän tarjoaa meille apetta ja laulaa tulivuorista, jotka syövät valkoisia perhosia.

RUUMIS KIRJOITUSPÖYDÄLLÄ

”Tämä pieni muurahainen on ongelma, josta tulisi päästä eroon. Se vipeltää nopeasti ja ärsyttävän määrätietoisesti pöytäni poikki, kunnes jatka matkaansa seinän kautta lattialle. Koskaan en ole saanut kunnon tilaisuutta nipistää moista hyönteisen kuvatusta hengiltä. Muurahainen on liian nopea ja minä olen pirullisen hidas.

Ah! Voisiko käydä niin, että elän koko loppuelämäni seuraten lamaantuneena tuon ilkikurisen muurahaisen lenkkeilyä ympäristössäni, jossa kirjoitan. Samalla kun yritän tyydyttää vieraan olennon sisälläni, jolle en koskaan pysty kunnolla puhumaan.”