Pia Ronkainen
Oulu






Murto


Pauliina tiesi, että yöstä tulisi pitkä. Make ei tulisi kotiin. Aamulla poliisit soittaisivat, kysyisivät äitiä. Make ei olisi kertonut heille nimeään, eikä hänen taskuistaan löytyisi mitään, mikä henkilöllisyyden paljastaisi. Aamulla Pauliina auttaisi äidin suihkuun, juottaisi hänelle vettä, maitoa, mehua, mitä tahansa äiti suostuisi nielemään. Hän kampaisi äidin hiukset, sitoisi ne niskaan nutturalle, suihkuttaisi hiuksiin hajuvettä, levittäisi meikkivoiteen äidin tummille silmänaluksille. Äidin kädet vapisisivat ja hän huokailisi, itkisi.

Yhdessä he menisivät poliisilaitokselle, hakisivat Maken kotiin. Jos poliisit antaisivat. Make oli ehdonalaisessa ja joutuisi nuorisovankilaan. Hän jäisi yksin äidin kanssa, eikä pääsisi katsomaan Makea, koska vankilaan olisi liian pitkä matka pyöräillä, eikä junalippuihin olisi varaa. Hän kirjoittaisi Makelle. Make vastaisi, kertoisi hänelle hiljaa soljuvista päivistä, kaikesta siitä miten sai tunnit kulumaan, töistä, lehdistä, kirjoista, ei koskaan mitään ikäviä uutisia, vaikka niitäkin varmasti olisi, niin Pauliina päätteli siitä millainen Make oli ollut kun viimeksi palasi kotiin. Veljen kasvojen ilme oli ollut vakava, silmiin oli ilmestynyt himmeä hymyn peittävä verho, eivätkä ne enää nauraneet edes hänelle, Pauliinalle, kuten ne tekivät aina ennen. Jokaisen kirjeen lopussa olisi runo, sellainen pieni kaksi- tai kolmirivinen joka liittyisi edelliseen kirjeeseen. Säkeistöjä, jotka Make palattuaan kitaralla soittaisi, laulaisi hänelle, ei koskaan kenellekään muulle.

Äiti makasi sohvalla. Pauliina veti peittoa äidin olkapäille ja kyykistyi lattialle sohvan viereen, siirsi kasvonsa äidin kasvojen lähelle, kuunteli. Äiti hengitti. Pauliina ei voisi nukkua, koska äiti kierähti aina selälleen, eikä heräisi kun oksennus tulisi.

Vappuna melkein koko asunto oli oksennuksessa. Seinät, lattiat, pesuhuone. Punaista väkevän hajuista, joka tarttui pesuhuoneen laattoihin ja niiden saumoihin. Silloin hän ajatteli, että olipa hyvä kun asunto oli niin pieni ja sanoi sen Makelle, joka nauroi ja halasi häntä. He nostivat yhdessä äidin ylös. Äiti oli niin painava, jäykistynyt asentoonsa kuin kankea maahan jäätynyt lapio. Kuin se sininen, jota hän ei ollut saanut irti ennen kuin keväällä auringon sulatettua lumen ja jään, silloin kun hän oli pieni. Silloin kun äiti vielä nauroi. Hetken hän pelkäsi, että äiti tukehtuisi, kuolisi. Vain pienen hetken, kunnes muisti toisen lapion, punaisen, jonka hän heitti asfalttikoneen eteen aidan takaa. Lapio hävisi kuuman höyryävän massan alle ja hän itki, huusi kovaa. Äiti juoksi sisältä huolestunut ilme kasvoillaan, mutta nauroi kun huomasi, ettei Pauliinalla ollut hätää. Äidistä oli hassua, että hän onnistui aina hukkaamaan ne pienet lapiot. Niitä oli ollut sinisiä, punaisia, keltaisia.

Äidin kädet olivat silloin taikinassa, mutta hän nosti Pauliinan syliin ja Make hyppi heidän ympärillään ja huusi kuin intiaani taputellen kädellä suutaan. Makekin nauroi, koska äidin käsistä tarttui taikinaa Pauliinan siniraidalliseen uuteen mekkoon. Sitten äiti laski hänet alas ja juoksi Makea kohti taikinasormet koukussa. Make juoksi karkuun, mutta lopulta äiti sai hänet kiinni ja he kaikki nauroivat.


Pauliina säpsähti puhelimen soidessa. Hän käveli eteiseen ja nosti luurin korvalleen.

- Niin, hän vastasi hiljaa.
- Suvi täällä.
- Ai Suvi.
- Miten siellä menee?
- Hyvin, Pauliina kuiskasi.
- Riittivätkö rahat?
- Joo, Pauliina sanoi. Jääkaapissa oli puoli litraa maitoa ja tuoremehupurkki.
- Onko Make siinä?
- Make nukkuu.
- Yleensähän se kukkuu koko yön!
- Nyt se oli tosi väsynyt.
- Entä äiti?
- Nukkuu sekin.
- Onko se humalassa?
- Ei.
- Oletko varma?
- Olen. Minuakin väsyttää.
- Pärjäättekö te siellä?
- Pärjätään.
- No, mene nukkumaan. Soitan aamulla.
- Soita päivällä mieluummin, mennään aamusta käymään mummilla.
- Sehän mukavaa. Päivällä sitten. Hei hei.
- Heippa!

Pauliina laski luurin alas ja vilkaisi taakseen. Seinällä häivähti pitkä varjo, hänen omansa. Sama kannoilla juokseva varjo, joka kummituksen lailla kohosi pari tuntia aiemmin lähikaupan tiiliseinälle, sille jonka oven pojat olivat murtaneet. Varjon alapuolella oli aukko johon pojat olivat kadonneet ja hän oli seissyt siinä oven raossa, kuunnellut ääniä, yrittänyt terästää kuuloaan, niin että erottaisi pimeässä illassa ne äänet, jotka paljastaisivat heidän olinpaikkansa.

Minuutit tuntuivat pitkiltä. Nopeuttaakseen aikaa ja saadakseen muuta ajattelemista hän laski hitaasti mielessään kuuteenkymmeneen, oli laskenut jo yhdeksän kertaa, eikä poikia vielä kuulunut takaisin. Poikien askeleet kaikuivat välillä pimeän hallin takaa. Sydän takoi rintaa kuin painava vasara, Pauliina kuuli pulssinsa sykkeen päänsä sisältä ja kohinan. Rintaa puristi niin, että teki kipeää. Häntä huimasi, oksetti. Hän ei koskaan tottuisi.

Pauliina vilkaisi ympärilleen ja kaivoi toppatakkinsa hihan sisältä pullon. Hän laittoi jalkansa oven väliin ja avasi pullon korkin. Korkki karkasi hänen sormistaan maahan, kilisi pyöriessään oven sisäpuolelle. Kilinä kaikui korkeassa tilassa, Pauliina löysi sen nopeasti ja poimi ylös. Hän nosti pullon huulilleen. Viini maistui pahalta, mutta se oli ollut kaikkein halvinta. Rahat eivät riittäneet muuhun, kun piti ostaa tupakkaakin ja Rape halusi hakupalkkaa.

Maken rahoilla he maksoivat, äidiltä ei ollut rahaa annettavaksi. Pauliina ei tiennyt mistä Make oli saanut rahaa ennen tätä keikkaa. Hän oli alkanut epäillä, että Make teki enemmän keikkoja kuin kertoi. Silloin tällöin jääkaappiin oli ilmestynyt ruokaa, jota äiti ei muistanut ostaneensa, yleensä Pauliinan herkkuja. Mansikkajogurttia, kermajuustoa ja maksamakkaraa.

Pauliina kiersi korkin takaisin pulloon ja sujautti pullon hihaansa. Hän kuuli askelia ja astui nopeasti oven sisäpuolelle. Onneksi vartija meni kauempaa ohi. Hän ei tiennyt mitä pitäisi tehdä, ei hän voinut huutaakaan ja kutsua poikia tulemaan.

- Miten menee?

Pauliina kääntyi nopeasti. Hän ei ollut kuullut Maken tuloa.

- Hyss! Vartija käveli juuri ohi.
- Me ollaan kohta valmiita, Make sanoi ja virnisti.

Pauliina katsoi kelloaan Maken hävitessä varjoihin. He olivat olleet siellä jo viisitoista minuuttia. Liian kauan. Pauliina kurkisti oven raosta ulos. Oli ihan hiljaista.

Pian poikien askeleet kuuluivat ja he ilmestyivät Pauliinan taakse.

- Joko mennään? Make kuiskasi.
- Tämä painaa kamalasti, Ville sanoi nostaessaan pullottavaa mustaa jätesäkkiä laihoille hartioilleen.
- Hyvä saalis, Make nauroi.
- Olkaa hiljaa. Se vartija voi tulla takaisin, Pauliina kuiskasi ja työnsi päänsä oven raosta ulos. Hän vilkaisi nopeasti sivuilleen.

- Nyt mennään, Pauliina sanoi.
- Minä menen ensin, tule perässä, Make sanoi.
- Muista sitten Paukku, jos jotain menee pieleen, niin.. Ville sanoi.
- Joo joo. Minä juoksen eri suuntaan niin lujaa kuin pääsen, Pauliina sanoi.
- Se alkaa oppia, Ville sanoi.

He hiipivät ulos jonossa, Pauliina poikien välissä ja juoksivat läheiseen metsään, joka alkoi kaupan takaa. Pian Pauliina hidasti askeliaan, jalat painoivat, henkeä ahdisti. Astmapiippu oli unohtunut kotiin.

- Älä nyt hyydy Paukku, Ville kuiskasi hänen takaansa ja tönäisi Pauliinaa selkään.
- Kohta ollaan perillä, Make sanoi.
- Okei, Pauliina sanoi.

Metsä oli pimeä, mutta he tunsivat polun. Samaa polkua pitkin he olivat muutamia vuosi aiemmin kiiruhtaneet rakentamaan majaa pahvilaatikoista, laudanpätkistä, kuusen oksista. He olivat pakanneet reppuihinsa eväitä ja lempikirjansa. Make oli ottanut mukaan puukon, veistellyt sillä pieniä veneitä joita he laskivat puroon, juoksivat puron vartta pitkin veneiden perässä, katsoivat mikä jaksoi pisimmälle pienillä aalloilla poukkoillen. Läheiseltä niityltä he olivat metsästäneet heinäsirkkoja ja kuljettaneet niitä käsien sisässä majaan. Kerran he olivat keränneet sammakon kutua lasipurkkiin ja juosseet joka päivä katsomaan joko se olisi muuttunut nuijapäiksi. Kun se sitten muuttui, he olivat järkyttyneet niiden hätäisistä liikkeistä lasipurkissa ja päästäneet ne takaisin veteen, miettien löytäisivätkö ne takaisin kotiin oman äidin luokse.


Pauliina huudahti kuullessaan sireenien kimeän äänen. Hän tarrautui Maken hihaan.

- Paukku perkele! Juokse tuonne, me mennään eri suuntaan, Make sanoi.
- Älä jätä Make, Pauliina sanoi.
- Mene nyt, nähdään kotona, Make sanoi ja halasi Pauliinaa nopeasti.

Pauliina juoksi. Hän tiedosti jossain takana välähtelevät taskulamput ja metsän reunaan pysäköidyn poliisiauton pitkät valot. Hänen vaatteensa olivat mustat, hiuksetkin mustaksi värjätyt, kukaan ei erottaisi häntä pimeästä, ellei hän kääntyisi, sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat, juoksusta huolimatta, sen hän tiesi.

Pauliina kuuli poikien metelöivän. He tahtoivat, että hän ehtisi pois. Kilometrin päästä hän olisi kotona. Kun vain jaksaisi ja uskaltaisi juosta polun vierellä metsässä, että kukaan ei näkisi. Kun vain keuhkot lakkaisivat vinkumasta ja hän ehtisi ajoissa kotiin.


Sora kenkien alla rahisi, kaikui kerrostalojen ja niiden autioiden pihojen keskellä. Pauliina viivytteli ala-ovella hetken, veti ilmaa keuhkoihinsa ennen kuin kaivoi puseron kauluksesta roikkuvan avainnipun. Yksi avain kotiin, yksi mummille, yksi pyörälle, yksi päiväkirjalle. Hän odotti, että hengitys tasaantuisi. Siltä varalta, että äiti valvoisi, odottaisi heitä kotiin.

Koti oli hämärä, tunkkainen haju leyhähti Pauliinan kasvoille ja hän tiesi, että äiti ei valvoisi, tänäänkään. Hän juoksi reppunsa luo, kopeloi sitä kunnes tunsi tutun esineen kädessään. Hän istui lattialle, veti keuhkonsa täyteen ilmaa, puhalsi kaiken ulos ja henkäisi piipusta.


Korina äidin kurkussa alkoi. Äiti makasi selällään. Kuinka helppoa olisi lähteä, laittaa radio toisessa huoneessa auki ja odottaa. Mutta oli Suvi, joka odotti esikoistaan. Pauliinasta tulisi täti. Oli Make, joka odottaisi hänen kirjeitään, maalaisi päivänsä helpommaksi Pauliinan takia. Ja oli äiti, joka oli hymyillyt joskus, ei niin kovin kauan sitten, nauranut, ostanut hänelle lapiot, kaikkia mahdollisia värejä, pitänyt häntä sylissään, laulanut yöllä kun pelotti, keksinyt lauluihin kauniimmat sanat.

- Mistäs tulet, kustas tulet, tyttöni iloinen, Pauliina kuiskasi. - Meren rannalta, meren rannalta, äitini kultainen, hän jatkoi laulaen.

Pauliina nousi, tarttui äitiinsä kainaloiden alta ja nosti. Äiti oli kevyempi kuin viime kerralla.

- Mitä sieltä tekemästä, tyttöni iloinen?

Oksennus ryöpsähti äidin suusta, tulvi Pauliinan mustalle puserolle, sohvalle, lattialle.

- Hevostani juottamasta, äitini kultainen.

Pauliina sai käännettyä äidin kyljelleen sohvalle. Hän asetteli tyynyjä äidin selän taakse ja vatsan eteen.

- Mist on otsaasi haava tullut, tyttöni poloinen?

Pauliina veti likaantuneen peiton varovasti äidin päältä ja käveli pesuhuoneeseen.

- Raapaisin sen puuhun, äitini kultainen.

Pyykkikone pitäisi laittaa pyörimään.