Toni Aho
Oulu

Toni Aho on 25-vuotias oululainen juuri valmistunut lääketieteen lisensiaatti, joka on kirjoittanut aktiivisesti kymmenkunta vuotta. Kohtaamisia -sarjaa julkaistaan kaikille Suomen lääkäreille ja lääketieteen opiskelijoille tulevassa Nuori Lääkäri -ammattilehdessä, jonka toimituskuntaan Aho kuuluu. Muuten Toni Aho on julkaissut ainoastaan internetin välityksellä.

Kohtaamisia: Purkutuomio eli kuinka objektofiili leskeytyi


Yhtenä tiistaipäivänä saan vaihtelua mielenterveystoimistotyöhöni. Arvioitavakseni tuodaan päivystyksellisesti nuori mies, joka on löydetty kaupungilta syleilemästä purkutuomion saanutta tehdasrakennusta. Kaksi virkavallan edustajaa saattelee miehen käsiraudoissa vastaanotolleni poistuen itse hienotunteisesti huoneesta odottelemaan mahdollista pakkohoitolähetettä.
- Älä edes kuvittele pitäväsi minua hulluna, sanoo potilaani miltei uhkaavaan sävyyn heti istumaan päästyään ja kilistelee rautojaan. - Olet lääkäri, joten alahan mennä puhumaan järkeä noille aivopuolille, jotka minut tänne kiikuttivat!
- Hyvä ystävä, huokaan ja yritän panna sanani mahdollisimman huolellisesti. - Todistajat yllättivät sinut kaulailemasta ja suutelemasta tiiliseinää. Huutelit hävyttömyyksiä työmiehille ja estit heitä tekemästä työtään. Uhkasit pamauttaa heitä rautapallolla. Mitä heidän sitten pitäisi sinun mielestäsi ajatella?
Mutta mies katsoo minua silmät raivosta leiskuten:
- Mitä se rakennusparka oli heille muka tehnyt? Maannut siinä vain, palvellut ihmisiä vuosikausia kuten sen tehtäväksi oli annettu. Millä oikeudella he sen romuttavat, ihan tuosta vain? Se on raaka murha. Yhtä hyvin minäkin saisin tehdä niistä purkumiehistä muusia.
- Autiotalo on eloton, ihmiset eläviä. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.
- Miten niin? mies puuskahtaa. - Kyse on pelkästään olemassaolosta. Eikä tiiliseinän olemassaolo ole mitenkään vähempiarvoisempaa kuin minkään muunkaan asian.
Huokaan tuskastuneena ja hieron ohimoitani. Minulla ei todellakaan ole haluja alkaa paasata aikuiselle miehelle eettisistä periaatteista, jotka ovat esikouluikäisellekin itsestään selviä.
- Etkö sinä ymmärrä, hän parkaisee epätoivoisena. - Minä rakastin sitä rakennusta, rakastin! Olisinpa saanut tuntea sen paremmin, työskennellä vaikka joskus sen sisällä toimineessa tehtaassa... Sen kivijalka oli vanha ja järkähtämätön - tiilirivistöt kauniit ja virheettömät!
Hän pitää pienen hengähdystauon, katsoo haikailevasti katonrajaan ja hengähtää syvään: - Kaikki nuo 224 584 tiiltä - ehkä jo nyt murskattuina pelkäksi jätteeksi, maantäytteeksi... Kesäiltaisin niistä hohkasi lempeää lämpöä, talvisin ne pitivät pakkasen sisällään. En voi käsittää tätä, niin kauheata se on. Te ihmiset olette kaikki vastenmielisiä. Senkin murhaajat!
Annan hänen rauhoittua hetken, ja selailen sillä välin tietokoneelta löytyviä hajanaisia tietoja miehen sairaushistoriasta. Niitä löytyy muutaman viime vuoden ajalta: nilkkavaivoja, keuhkoputkentulehduksia, käsiekseemaa...
Ei sanaakaan vakavista mielenterveyshäiriöistä.
- No, kohauttaa nuorukainen lopulta olkapäitään. - Minun kanssani sinä joka tapauksessa tuhlaat vain aikaasi. Olen ehkä autisti, mutta en hullu. Tiedän kyllä mitä saa tehdä ja mitä ei. Mikä on todellista ja mikä taas harhaa tai harhaluuloisuutta. Mutta mitä en ymmärrä, on tämä koko aiheuttamani hässäkkä - mitä minä muka olen tehnyt muuta kuin puolustanut ystävääni? Ja mitä se kenellekään kuuluu keitä ystäväni ovat, se on täysin oma asiani. Jättäisitte minut rauhaan ja menisitte seuraamaan saippuaoopperoitanne. Paapomaan toisianne, lepertelemään ja jakamaan tunteitanne; kiinnostumaan toisistanne ja juoruilemaan. Minä en sellaisesta perusta. Mutta minä annan teidän sentään olla rauhassa ja elää omaa elämäänne!
Yritän rauhoitella, mutta mies jatkaa vimmastuneena:
- Luuletko että minulla on helppoa - joutua nyt elämään keskuudessanne ymmärtämättä teistä mitään? Olette minulle yhä pelkkiä muukalaisia ja elämäntapanne yhtä kaaosta. Mikään ei ole niin ahdistavaa kuin suuret väkijoukot ja niistä aiheutuva melu ja puheensorina - kaikki nuo oudot katseet ja päälle tungettelevat ihmiset toreilla ja kaduilla saavat nopeasti minut paniikkiin.
- Olen syntynyt vailla ihmisyyden aistia, hän jatkaa käsillään voimakkaasti elehtien. - Käsitätkö mitä tarkoitan? Ymmärrän kyllä puheen, sanat ja niiden sisältämän informaation. Mutta minulle se on kuin kirjoitettu viesti. Äänensävyt, intonaatiovivahteet ja kasvojen ilmeet - kaikki ne ovat ulottumattomissani. Sarkasmi ja iva, tukahdutettu aggressio - jopa suorat vihan osoitukset livahtavat helposti ohi korvieni.
- Voi, on minulla tunteet - jopa niinkin, että suorastaan kärsin siitä. Käsissäni ne ovat kuin kiehuvan veden täyttämä kattila, josta läikkyy koko ajan sormilleni, sillä en saa kaadettua siitä kuppeihin. Tukahdutan kyllä voimallisimmat tunteenpurkaukseni, mutta en taida niiden soveltamista ulkomaailmaan ja ihmisiin ympärilläni. En ole koskaan välittänyt kenestäkään millään tavoin - kaikki ihmiset ovat aina jättäneet minut kylmäksi. Ajatus elämän ja asuntoni jakamisesta toisen kanssa on suorastaan kammottava ja empatia puolestaan täysin minulle tuntematon käsite. Jollain tasolla voin ymmärtää, miksi kaksivuotias lapsi ryhtyy vollottamaan kadulla kaatuessaan - jopa sen, miksi hänen äitinsä huolestuu - mutta se, mikä saa ohikulkijat pysähtymään ja haukkomaan henkeään; vääntelemään naamaansa ja voivottelemaan, on minulle täysi arvoitus.
- Minulle ihmisyys on täynnä outoja vaatimuksia, joita en osaa täyttää, potilaani huokaisee. - Kaaosta, paradokseja ja arvaamattomuutta. Jopa kylpyhuoneen lavuaarista tuntuu huokuvan enemmän sympatiaa kuin omasta äidistäni, jonka pitäisi olla kanssani samaa lihaa ja verta. Valkean ja erheettömän posliinin kaarrosten kiillossa on jopa jotakin kiihottavaa, uskallan myöntää. Seksuaalisuuteni, joka minun kohdallani heräsi suhteellisen myöhään, antoi juuri ensimmäiset merkkinsä itsestään aina iltaisin, kun pesin hampaitani. Saatoin jäädä pitkäksi aikaa lukkojen taakse - vain hyväilemään sormenpäälläni hauraiden posliinipintojen viileyttä kutkuttava tunne sisälläni. Jo tuolloin välillämme oli sähköä - ihanaa, luvatonta, pelottavaakin...
- Pelkkä ajatuskin elävään ihmiseen yhtymisestä on kuvottava - siinä suhteessa minulla riittää ymmärrystä nekrofiilejä kohtaan. Toisen ihmisen katse etoo minua, sillä opin kai jo vauvaiässä kavahtamaan sen vierautta. Voin vakuuttaa herääväni aina silloin tällöin hikisenä ja sydän kauhusta pamppaillen, kun olen nähnyt painajaisia syleiltäväksi joutumisesta ilman mahdollisuutta vetäytyä pois.
- Mieluummin eläisin yksin koko maailmassa - ilman että tarvitsisi olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Näkisitpä huoneistoni! Rakastan järjestystä ja lokerointia, kaikelle on siellä oma paikkansa. Ei koskaan tarvitsisi päästää ketään sinne paikkoja sotkemaan. Eläisin siellä täysin eristyksissä, omien pienten esineitteni ja paperilehtisteni kanssa loputtoman onnellisena.
Potilaani hiljenee hetkeksi ja pysähtyy tarkastelemaan käsirautojaan. Kohta hän ryhtyy pyörittelemään rautojen välistä ketjua ranteillaan mietteliään näköisenä.
- Olen aina pitänyt vanhoista kivirakennuksista, hän sanoo. - Mutta kun kohtasin tämän hylätyn tehtaan, voisi kai sanoa, että se vei kerralla jalat altani. Olin vain ohikulkumatkalla, mutta minun oli pakko pysähtyä - juoksin kuin lapsi sen kovaa ja hiekkaista pintaa vasten. Ja nojasin siinä pitkään kuuntelemassa hiljaisia salaisuuksia, joita se kuiski korvaani. Ihmisen kasvoista ei tunnu koskaan kuvastuvan mitään, mutta tätä uutta ystävää katsellessani näin selvästi, miten se kyyhötti tehdasalueella unohdettuna ja luovuttaneena - sen rikotut ikkunat retkottivat väsyneinä ja surullisina. Välillemme muodostui heti sanoinkuvaamaton keskinäinen ymmärrys.
- Enkä lopulta saanut sitä enää mielestäni, hän jatkaa. - Oli palattava takaisin, yhä uudelleen. Kerroin sille tarinoita elämästäni, ja se kuunteli rauhallisena ja kärsivällisenä. Ja kiitokseksi minä halusin olla sille hyvä - antaa senkin olemassaololle merkityksen. Lännen puoleinen siipi oli tuulen pieksemä ja heikompirakenteinen - sieltä sain irrotettua yhden tiilen, jonka kätkin hellästi ohikulkijoiden katseilta ja kannoin kotiini. Merkillisen kiihtymyksen vallassa otin sen siellä esiin ja haistelin sen kiihottavaa tuoksua. Hankasin itseäni sen kylmänkarheaan pintaan - siitä jäi jälkiä kalpealle iholleni - ja leikittelin sillä tuntikausia. Oli kuin olisin maannut koko tehtaan kanssa - se oli unohtumaton elämys ja soi minulle valtaisan tyydytyksen. Lopulta kuiskasin sille rakkaudentunnustuksen ja se kirjoitti vastavuoroisesti omansa vasempaan rintaani.
- Minkään ei olisi koskaan pitänyt erottaa meitä! mies huudahtaa kiihkeästi. - Jaoin sen kanssa kaiken - kerroin itsestäni asioita, joita kukaan ihminen ei tule koskaan kuulemaan. Näytin ihmeelliset esineeni - laavalampun, tiimalasit, plasmapallon. Tutustutin sen tietokoneen avulla parhaimpiin ystäviini, Mandelbrotin ja Julian olentoihin. Sukelsimme yhdessä murtokuvien maailmaan ja niiden salaisuuksiin, joissa piilee koko maailmankaikkeuden ydin. Nousimme kahdestaan paholaisen portaat ja annoimme Cantorin pölyn sataa päällemme; kerroin kaaoksesta ja oudoista attraktoreista - siitä, miten todellinen järjestäytymättömyys ei suinkaan kuulu meitä ympäröivään universumiin vaan usein ainoastaan siihen, mitä on opittu pitämään inhimillisenä. Se ei noudata mitään lakeja tai logiikkaa, vaikka toisin tahtoisimme ajatella.
Hänen äänensä on äkillisesti särkynyt ja tunnen hienoista vaivautuneisuutta - kuten aina, kun potilaat murtuvat mielensä liikutuksesta minun nähteni. Tarjoan paperinenäliinan ja annan hänelle hetkensä. Käännyn katselemaan ikkunasta, miten syyspisarat vihmovat kaupungin paljaiden lehtipuiden oksia. Ihmiset kulkevat kaduilla värikkäissä sadetakeissaan ja sateenvarjoissaan kuin ympäriinsä ryntäilevät kirjavahelttaiset sienet.
Minne lie ovatkaan kaikki matkalla - silti kaikilla tuntuu olevan yhtäläinen kiire. Yksittäisen hahmon liikerataa on mahdotonta ennustaa, mutta kun katselee koko joukkiota, voi nähdä merkillistä yhdenmukaisuutta - kuin kaikki olisi samaa vellovaa massaa; kuin jonkinlainen ihmistaikina olisi nostettu pöydälle kaulittavaksi...
- En osaa surra ihmisen kuolemaa, mies jatkaa kuivattuaan kyyneleensä. - Mutta kerran näin televisiosta arkkitehtuuria ja rakennustekniikkaa käsittelevän dokumentin, jossa sivuttiin pilvenpiirtäjien räjäytyspurkua. Kun kuvaruudun täyttivät kuvat ja filminpätkät maahan lyhistyvistä, valtavista rakennuksista, jouduin miltei sokkiin ja puhkesin hallitsemattomaan itkuun. Se järkytti minua niin, että rauhoittuakseni minun oli sekoitettava koko 899 paperilehtisen kokoelmani ja asetettava se uudelleen aakkos- ja kokojärjestykseen.
- Joudun toistuvasti kysymään itseltäni, mikä minä oikein pohjimmiltani olen, hän sanoo katsettani vältellen. - Olen syntynyt ihmiseksi, mutta vailla kykyä samaistua kaltaisiini. Kaikki mielihaluni ja käsitykseni estetiikasta koskevat vain elottoman - esineiden ja geometriikan maailmaa. Sileät ja kiiltävät pinnat; säihke ja kimallus; fraktaalien äärettömyyksiä hipovat rakenteet. Ymmärtäisinpä kaiken vähän paremmin! Mutta niille minä kuitenkin haluan omistaa elämäni. Haluan kohdistaa palvontani kaikkeen siihen moninaisuuteen, joka on vapaa harhaanjohtavasta olemassaolon taistelusta. Vapaa sekavan ja mielivaltaisen, logiikattoman kommunikaation kirouksesta. Vapaa tunteiden taakasta ja orjuudesta.
- Voi mene puhumaan järkeä noille vangitsijoilleni! hän anelee omituisella, konemaisen vivahteettomalla tavallaan. - Nyt tiedät etten ole mielipuoli ja miksi kaikki tapahtui. Miksi tein mitä tein ja pahastuin työmiehille. Sinun täytyy ymmärtää minua, sillä sinulla on kyky!
Ja minä huokaan syvään ja lupaan tehdä voitavani. Olen jo hetken taputtamaisillani potilasta lohduttavasti olkapäähän, mutta sitten muistan ja vedän käteni takaisin. Mies on kokenut jo riittävästi kovia. Suotta häntä lisää rasittamaan.
- Kiitos sinulle, hän sanoo ja vaikuttaa helpottuneelta. - Tiesin, että sinuun voi luottaa. Tiesin sen heti kun näin sinut. Et ole kuin muut, tiedätkö sen? Sinussa on jotakin... erilaista.
Seisahdun paikalleni, käännyn takaisin potilaan puoleen. Tämä leikkii käsirautojen heijastuksella - projisoi pienen valkoisen täplän loisteputkivaloa ensin kasvoilleen, sitten tanssimaan vastaanottohuoneen harmailla seinillä.
- Sinut on jotenkin helpompi kohdata. Kuin kaikki... kaikki se minulle raskas ja outo pysyisi jonkinlaisen muurin takana.
En tiedä mitä sanoa. Ulkona sade on yltynyt ja ihmisvirran kulku vilkastunut. Tuuli on satunnaisgeneraattori, joka ropisuttaa vesipisaroita ikkunalasin pintaan. Lehdettömät jalavat ojentelevat oksanhaarojaan jokainen omalla tavallaan, samaa perusrakennetta noudattaen. Jostakin kaukaa kantautuu kumea rysähdys - kuin jokin valtaisa rakennelma sortuisi.
Mies käsiraudoissa ryhtyy hiljaiseen nyyhkytykseensä.