Tuomas Saloranta,
Helsinki


YHTEENTÖRMÄYKSIÄ


Esinäytös: Rekkakuskin huono päivä

Jartsa oli pahalla tuulella - tai mitäpä sitä kiertelemään, suoraan sanoen häntä vitutti. Hän oli tien päällä kolmatta päivää jonkin täysin tarpeettoman kuorman kanssa. Koko sinä aikana hän ei ollut ehtinyt kunnolla nukkua, syödä tai käydä paskalla. Eukkokaan ei ollut antanut ikuisuuksiin, vaan päänsärkyä oli jatkunut ainakin viimeiset puoli vuotta. Kaiken lisäksi se piru sairasti kaiken aikaa, lojui vain kotona tekemättä mitään eikä Jartsa saanut edes rauhassa katsoa Urheiluruutua, saati sitten että olisi päässyt lukemaan vaatekaappiin kätkemäänsä uutta Kallea, kaljalle lähipubiin tai muiden rentouttavien harrastusten pariin.

Tällä hetkellä Jartsalle tosin olisi riittänyt, että hän olisi ylipäätään päässyt kotiin. Rekkamiehen homma oli kyllä varsinainen koiranvirka. Työtä sai jo muutenkin painaa kuin pieni eläin, ja hänen niskaansa oli tietysti vielä kaadettu sairastuneen työtoverin ajot. Ammattiliitolla olisi varmasti ollut jotain sanottavaa tähän, mikäli Jartsa olisi ammattiliittoon kuulunut. Nyt hänen asiansa eivät kiinnostaneet ketään. Hän sinnitteli hereillä uskollisen termospullonsa ja energiajuomatölkkien avulla, mutta jälkimmäiset tuntuivat olevan - kirjaimellisesti - silkkaa kusetusta, ja jatkuva kahvin lipittäminen taas sai vatsan kuralle.

"Herrathan ne työn tekisivät jos se herkkua olisi", niin oli jo Pohjan tähden alla sanottu. Linnat, Kivet ja Waltarit Jartsa oli sentään kansakoulussa lukenut, vaikkei muutoin lukumiehiä ollutkaan, ja niistä hän ammensi suurimmat elämänviisautensa.

Jartsa ohitti Vesikansan risteyksen ja saapui Hiidenvedelle. Maisemat olivat täällä päin kesäisin kauniit, mutta nyt oli helmikuu, eikä Jartsa muutenkaan pahemmin arvostanut maisemia. Niitä näki tässä ammatissa niin paljon, että muutaman vuoden jälkeen oli turtunut kaikkeen mitä Suomen luonnolla oli tarjota. Reissuradio soitti taustalla rauhallista kantria, ja Jartsan silmäluomet alkoivat väkisin painua umpeen. Onneksi juontaja keskeytti kappaleen juuri kun hän oli nukahtamassa.
"Reissuradio - aina tien päällä!"

Ilmoitus toistui pari kertaa, ennen kuin seuraava kappale alkoi. Piruako niiden pitää sanoa se niin monta kertaa, Jartsa ajatteli. Luulisi tyhmimmänkin kuulijan sentään kerrasta uskovan. Ihmetys piti Jartsan valveilla hetken aikaa, mutta pian se unohtui ja hän alkoi taas torkahdella.

Radiossa jyrähti soimaan jokin Eaglesin rokkaavampi kappale, ja Jartsa säpsähti hereille. Ensimmäisenä hän näki henkilöauton joka oli tulossa suoraan häntä kohti. Jartsa säikähti - hänen ensimmäinen ajatuksensa oli että rekka oli hänen torkahdettuaan lähtenyt luisumaan vastaantulevien kaistalle, ja, samalla kun iski jarrun pohjaan, hän tempaisi rattia tiukasti oikealle.

Sekunnin murto-osassa hänelle selvisi kaksi asiaa. Ensinnäkin oli jo aivan liian myöhäistä millekään väistömanöövereille. Toiseksi, hän ei suinkaan ollut se joka oli väärällä kaistalla. Jartsa ehti tuntea voimakkaan töytäisyn kun henkilöauto törmäsi rekkaan, sitten piennar petti rekan pyörien alta. Rekka suistui tieltä ja kellahti kyljelleen.

Kesti hetken ennen kuin Jartsa ymmärsi mitä oikein oli tapahtunut. Se urpo oli ajanut tarkoituksella häntä päin! Hän makasi hytin oikeanpuoleista ovea vasten, yltä päältä kahvissa - termospullo oli kaikessa hötäkässä auennut - mutta ainakin päälisin puolin vahingoittumattomana. Tosin housuissa oli hyvin epämiellyttävä vetelä tunne, hän oli tietenkin laskenut alleen. Eikä hänellä ollut edes vaihtohousuja mukana...

Hän kompuroi pystyyn ja kapusi ulos hytistä, vaikka se olikin paskat housussa melko hankalaa. Rekan pyörät pyörivät edelleen vinhaa vauhtia. Rekka näytti sentään säilyneen olosuhteisiin nähden melko ehjänä, vain nokassa oli henkilöauton muotoinen kuoppa. Henkilöauto sen sijaan muistutti rutistettua kaljatölkkiä, ja sen kuljettaja lojui muodottomana möykkynä jonkin matkan päässä autosta. Piruparka ei kai ollut käyttänyt turvavyötä, vaikka eipä sillä tässä tapauksessa kai olisi pahemmin merkitystä ollut.
"Get over it, get over it", autoradio pauhasi.

Jartsa istahti tien penkalle, painoi päänsä polvien väliin ja oksensi.
"Voi Jeesuksen Kristuksen perkele", häneltä pääsi, ennen kuin hän purskahti itkuun. "Jo kolmas kerta tänä vuonna."

No, ainakin se tietäisi parin viikon lomaa. Mutta seuraavan kamikaze-kuskin jälkeen hän kyllä lopettaisi nämä hommat, se oli saletti.


1.


Kirkonkylä sijaitsi jossain Kehä 3:n ulkopuolella, turvallisesti seutuliikenteen ulottumattomissa ja kaukana kaikista tärkeimmistä rautateistä. Sinne pääsi vain harvakseltaan kulkevalla linja-autolla - tai kätevimmin tietysti henkilöautolla, mikäli sellaisen sattui omistamaan.

Hankasalmi ei omistanut autoa, kuten ei ratin ääressä istuva Arttukaan, mutta omistussuhteet eivät olleet koskaan häirinneet heitä. Niinpä he, eräänä vuodenaikaan nähden kauniina maaliskuun aamuna, ajoivat mustalla Mersulla vanhaa valtatietä kohti kirkonkylää, Hankasalmen vanhaa kotiseutua. Näillä main oli lähinnä kesannolle jätettyjä peltoja ja niiden keskelle sattumanvaraisesti viskeltyjä maalaistaloja ja ränsistyneitä latoja, tai sitten synkkää kuusimetsää. Erään tavallista laajemman peltoaukean keskellä alkoi kuitenkin hiljalleen häämöttää suurempi ja tiheämpi rakennusryhmä.

"Aletaan olla perillä", Hankasalmi sanoi, kun he kääntyivät liittymästä kirkonkylän keskustaan.

Keskusta ei ollut paljonkaan muuttunut siitä kun Hankasalmi oli viimeksi sen nähnyt. Sen ydin oli hevosenkengän muotoinen liikekeskus, jota paikalliset nimittivät "ostariksi" vaikka se olikin aivan liian suuri kunnianosoitus. Keskellä hevosenkenkää sijaitsi linja-autoasema ja sen vieressä lähitienoon ainoa keskiolutbaari. Vasemman haaran vei kokonaisuudessaan ruokakauppa, joka oli vaihtanut nimeä ja omistajaa pari kertaa joka laman aikana. Oikeassa haarassa taas oli työvoimatoimisto, Alko ja poliisiasema, kaikki peruspalvelut yhdessä ryppäässä. Kulmassa oli autioitunut postikonttori, jonka huoneistolle kukaan ei ollut löytänyt käyttöä. Jonkin matkan päässä hevosenkengästä oli "pankin rakennus", jossa tosin ei enää ollut nosto- ja maksuautomaattia kummempia pankkipalveluja, ja taustalla kohosi hautausmaan ympäröimä kirkko, joka oli aikanaan rakennettu paikkakunnan korkeimmalle mäennyppylälle. Näiden maamerkkien lisäksi kirkonkylässä oli lähinnä asuintaloja, kaksikerroksisia rakennuksia joiden alakerrassa saattoi olla tyhjilleen jäänyt liikehuoneisto. Niiden takana alkoivat loputtomat rivitaloalueet, joiden lomassa sinnitteli jokunen puinen omakotitalo. Lähistöllä oli myös järvi, joka oli jo aikaa sitten rehevöitynyt pilalle.

Tarkemmin katsellessaan Hankasalmi huomasi ettei kirkonkylä sentään ollut täysin luisunut sohvatyynyjen taakse. Vanhaa keskustaa vastapäätä, pienen peltotilkun toiselle puolelle, oli kohonnut uusi kauppakeskus, jonka yhteydessä näytti olevan jopa valtakunnallisen pikaruokaketjun toimipiste, turkkilaisten pitämä pizzeria ja parturi-kampaamo - kaikki modernin sivistyksen ensimerkkejä.

Myös Arttu katseli ympärilleen ja kääntyi sitten Hankasalmen puoleen.
"Piruako me täällä tehdään?"
"Ne halusi välttämättä haudata velipojan tänne", Hankasalmi vastasi, vaikka tiesikin että kysymys oli ollut pääosin retorinen. "Ei sen takia kehtaa jättää hautajaisia väliin."
"Ollaan näemmä etuajassa", Arttu sanoi vilkaistuaan kelloaan. "Käydäänkö katsastamassa tuo baari?"

Hankasalmella ei ollut parempiakaan ehdotuksia. Hän ei tahtonut mennä kirkolle liian aikaisin - mitä vähemmän kiusallisia hetkiä sukulaisten ja tuttavien seurassa, sitä parempi. He astuivat baarin hämärään, Hankasalmi kävi tilaamassa oluen ja Arttu, joka ei kuljettajana tietenkään juonut, varasi pöydän jossa oli tuhkakuppi, molemmat iltapäivälehdet ja kaupan päälle pari tyhjää tuoppia. Kun Hankasalmi oli istunut alas, molemmat sytyttivät savukkeen ja syventyivät sitten lehtiinsä.
Arttu, joka ei koskaan antanut huomiokykynsä täysin herpaantua, huomasi tulijat ensimmäisenä. Kolme rähjäisiin pilottitakkeihin ja vielä rähjäisempiin farkkuihin pukeutunutta harjasniskaista korstoa rymisteli sisään ovesta, vaihtoi äänekkäät kuulumiset baarinpitäjän kanssa ja lähti sitten tulemaan heidän pöytäänsä kohti. Tulokkaat äkättyään Hankasalmi yritti piiloutua lehtensä taakse, mutta se oli jo myöhäistä.
"Tuttujako?" Arttu kysyi kuiskaten. Hankasalmi nyökkäsi.
"Semmoisia joita en just nyt välittäisi tavata."

Miehet eivät kuitenkaan välittäneet Hankasalmen toiveista. He rysähtivät istumaan samaan pöytään, vaikka baari oli puolityhjä, ja katselivat hetken kantapaikkaansa tunkeutuneita vieraita. Sitten yhdellä heistä alkoi raksuttaa. Hänen suupielensä levisivät hymyyn ja hän ojentautui pöydän yli Hankasalmea kohti.
"Jumalauta, Jarruhan se siinä!" hän huudahti ja pirskotteli sylkeä vasten Hankasalmen kasvoja.
"Jarru?" Arttu ihmetteli puoliääneen, mutta Hankasalmi vain sihahti hänelle närkästyneenä. Miehet olivat hänen vanhoja tuttujaan kouluajoilta, mutta ystäviksi tai edes kavereiksi heitä ei voinut sanoa.

Totta puhuen Hankasalmi ei edes ollut täysin varma heidän nimistään. Hänet tunnistanut oli kaiketi Lauri eli Lare, joka oli aikanaan ollut koulun kingi. Kaikesta päätellen se oli myös jäänyt hänen elämänsä suurimmaksi saavutukseksi, ellei hyvinmuodostunutta kaljamahaa sitten laskettu. Erityisen positiivisia muistoja Hankasalmella ei Laresta ollut. Ei Larea varsinaiseksi koulukiusaajaksi voinut sanoa, paremminkin hän oli yleisluontoinen maanvaiva joka oli töninyt ja härnännyt tasapuolisesti kaikkia tielleen sattuneita. Todennäköisesti hän ei ollut edes tarkoittanut mitään pahaa, hänen sosiaaliset taitonsa vain olivat olleet hieman rajalliset.

Hetken Larea kuunneltuaan Hankasalmi tuli siihen lopputulokseen, ettei tämä ollut juuri muuttunut kouluajoista. Hankasalmi vihasi tällaisten ihmisten kanssa keskustelemista - käytännössä se tarkoitti jatkuvaa rehvastelua, ala-arvoisia kaksimielisyyksiä ja ylikorostetun rentoa "äijämeininkiä", vaikka tosiasiassa keskustelun tunnelma oli hyvin epämukava ja pingoittunut. Kaiken aikaa sai jännittää, ymmärsikö nauraa oikeassa kohdassa tai löytyikö omien urotöiden joukosta jotain millä vastata toisen rehentelyyn.

Tai kenties Hankasalmi ei vain koskaan ollut saavuttanut sitä mieheksi kasvamisen vaihetta, jossa oppisi nauttimaan tällaisista keskusteluista. Niin tai näin, hän ei olisi kaivannut mokomaa tyhjänpäiväistä jauhamista nyt, odotellessaan veljensä hautajaisia. Toisaalta tuoppi oli vasta puolessavälissä, eikä hän olisi tahtonut jättää sitä kesken. Pieni rohkaisu tuli tänään tarpeeseen.

Lare oli ilmeisesti saanut suollettua ulos kaiken sanottavansa - vaikkei Hankasalmi ollut rekisteröinyt puoliakaan - sillä hän kääntyi Hankasalmen puoleen ja kysyi:
"Mitäs sä täällä touhuat? Me luultiin että sun piti lähtee stadiin ja jäädä sinne."
"Ettei tämmönen landepaakkukylä enää riittäny tollaselle staralle", Laren toveri, häijyn näköinen vinosilmäinen miekkonen sanoi. Hankasalmella oli epämääräinen aavistus siitä että hän tunsi tämänkin tyypin, vaikkei saanutkaan nimeä mieleensä.
"Tuskin mä täällä kauan viivyn", hän sanoi. "Matin hautajaiset on tänään, ajattelin piipahtaa siellä ja jatkaa sitten matkaa."
"Mikäs Matille tuli?" Lare ihmetteli. "Eihän se paljon meitä vanhempi ollu. Eikös sekin lähteny stadiin?"
"Ei se Kirkkonummea kauemmas päässyt", Hankasalmi sanoi.
"Sehän ajo nokkakolarin rekan kanssa", vinosilmä sanoi. "Olihan siitä lehdissä, missä sun silmäs on ollu."
"Niin, tossa ihan lähellä", Larekin tuntui tajuavan. "Kyllähän mä sen muistan, en vaan tajunnu että oli oman kylän poikia mukana."
"Mulkku se jätkä oli", vinosilmä jatkoi, "samanlainen starailija kun broidinsa. Varmaan ajo rekkaa päinki vaan siks että pääsis lehteen."
"Annas olla puhumatta tollasia", Lare sanoi. "Kuolleista varsinkaan."
"Parempi tosiaan että vedät sanasi takaisin", Hankasalmi sanoi. "Ettei tarvi syöttää niitä sulle."
"Oho, sustahan on tullu kova jätkä siellä stadissa", vinosilmä sanoi teeskennellen säikähtänyttä ja röhähti sitten nauramaan. Samalla Hankasalmi tarttui häntä rinnuksista ja kiskaisi hänet pöydän yli.

Laren toinen toveri, hidasälyisen näköinen järkäle joka oli tähän asti pysytellyt hiljaa, työnsi tuoliaan taaksepäin ja yritti nousta seisomaan.
"Jumalauta mun kaveriin ei käydä käsiks", hän ehti ärähtää. Sitten Arttu, joka oli jo noussut ylös, iski pöydältä nappaamansa tuopin säpäleiksi vasten hänen kasvojaan, ja hän kaatui rysähtäen lattialle.

Baarissa tuli aivan hiljaista, lukuun ottamatta maassa makaavan roikaleen hiljaista uikutusta. Arttu ravisteli hetken kättään karistaakseen sirpaleet - hän onnistui aina tekemään tuoppitempun saamatta naarmuakaan käsiinsä - ja katseli samalla ympärilleen kuin odottaen jatkoa tappelunnujakalle. Baarissa ei kuitenkaan näyttänyt sinä aamuna olevan enempää vinosilmän kavereita.

Hankasalmi irrotti otteensa vinosilmästä, joka tipahti hölmistyneenä vatsalleen pöydälle. Kuin ihmeen kaupalla Hankasalmen tuoppi ei ollut kaatunut. Hän otti sen pöydältä ja vilkaisi sitten kelloaan.
"Hitto, tässähän alkaa tulla kiire."
"Eiköhän lähdetä", Arttu sanoi. "Voit juoda kaljas loppuun matkalla, tuskin kellään on mitään sitä vastaan että otat tuopin mukaan."

Arttu oli oikeassa, kuten aina.



2.



Severi Hankasalmi, vanhin kolmesta Hankasalmen veljeksestä, ei ollut oman isänsä poika. Asiasta ei suvun kesken koskaan puhuttu, mutta se oli yleisessä tiedossa ja sai kaikki vaivaantumaan Severin läsnäollessa. Se ei toisaalta haitannut häntä, sillä tästä syystä häntä harvemmin kutsuttiin minnekään ja hän joutui sietämään vain vaimonsa sukulaisia. Heissäkin toki oli aivan tarpeeksi sietämistä.

Severin biologinen isä oli hänen virallisen isänsä veli. Miten näin oli päässyt käymään, se ei ollut Severille koskaan selvinnyt, eikä kaiketi koskaan selviäisikään sillä hänen biologinen isänsä, jota hän selvyyden vuoksi edelleen kutsui sedäkseen, oli kuollut muutama vuosi sitten ja äiti taas ei ollut vuosikausiin - tarkemmin ajatellen sedän hautajaisten jälkeen - pahemmin puhunut. Koko asia oli valjennut Severillekin vasta vähitellen, kun hän oli katsellut vanhoja valokuvia ja huomannut muistuttavansa paljon enemmän setäänsä kuin isäänsä. Rippi- ja ylioppilaskuvien perusteella häntä ja setää olisi voinut luulla veljeksiksi, ja iän karttuessa Severi oli huomannut lihovansa ja kaljuuntuvansa samaan tapaan kuin setä keski-ikäisenä. Jopa hänen puhetavassaan ja muussa käytöksessään oli täysin tiedostamattomia setämäisiä piirteitä. Viimeinen vahvistus epäilyksille oli se, että tarpeeksi dementoiduttuaan hänen vanhemmat sukulaisensa olivat alkaneet sekoittaa hänet - eivät suinkaan isään vaan setään.

Vaikka mitäpä väliä sillä enää oli, Severi ajatteli hikoillessaan huonosti istuvassa mustassa puvussaan ja etsiessään edes etäisesti mukavaa asentoa kirkon penkissä. Sedän kuoleman jälkeen hän oli odottanut että seuraavaksi päästäisiin hautaamaan isää ja äitiä, mutta keskimmäinen veli Matti oli sotkenut järjestyksen. Kirkossa vallitsi vaivautunut hiljaisuus, kaikki tuntuivat painiskelevan saman ongelman kanssa - heidän pitäisi surra Mattia, mutta loppujen lopuksi kukaan ei ollut viimeiseen neljännesvuosisataan pitänyt häneen mitään yhteyttä eivätkä monet edes olleet muistaneet koko Matti Hankasalmen olemassaoloa ennen kuin olivat löytäneet postinsa joukosta kutsun tämän hautajaisiin.

Mikä Matti oikein oli ollut miehiään? Severi oli, lähimmän sukulaisen ominaisuudessa, saanut poliisilta avaimet Matin asuntoon Kirkkonummella ja käynyt katsomassa jäämistöä, mutta paljoakaan siitä ei ollut saanut irti. Asunto oli tyypillinen poikamiesboksi - yksi huone, keittokomero ja sotkuinen WC. Monen viikon tiskit tiskialtaassa ja -pöydällä, lattia täynnä pizzalaatikoita, styroksisia kebabpakkauksia, iltapäivä- ja ilmaisjakelulehtiä ja tyhjiä keskiolutpulloja. Siellä täällä pornolehtiä ja -videoita, joita ei ollut edes vaivauduttu piilottamaan. Ei mitään merkkejä työstä, harrastuksista tai ihmissuhteista. Poliisin käsityksen mukaan Matti oli viettänyt melko suuren osan viimeisistä ajoistaan jonkun naisen luona, mutta ainakaan nainen ei näyttänyt vaivautuneen hautajaisiin. Jos nyt edes oli saanut kutsua, tai ylipäätäänkään oli tietoinen heilansa kuolemasta.

Nuorin veli Jarkko näytti myös jättäneen hautajaiset väliin. Severi vilkuili välillä kirkon ovelle, mutta hautajaisvieraiden virta oli tyrehtynyt jo aikaa sitten ja pappi alkoi elehtiä siihen tapaan että kirkonmenot pitäisi pian aloittaa. Severi tunsi olonsa hieman pettyneeksi. Eipä hän tietysti ollut pitänyt Jarkkoon sen enempää yhteyttä kuin Mattiinkaan, eivätkä he oikeastaan olleet koskaan edes tulleet erityisen hyvin toimeen keskenään, mutta olisi hän silti kuvitellut Jarkon tulevan oman veljensä hautajaisiin. Severi oli sitä paitsi aina elänyt siinä uskossa, että Jarkon ja Matin välit olivat olleet läheisemmät kuin hänen oma suhteensa kumpaankaan.

Ei pikkuveljiä oikein voinut moittiakaan Severin syrjimisestä, olihan koko pitäjän asenne häntä kohtaan ollut varsin tympeä. Lihava, silmälasipäinen, kroonista flunssaa sairastava poika, joka oli aivan liian yksinkertainen ja luottavainen ja jonka nimi kaiken kukkuraksi oli Severi... niin, olisihan ollut suorastaan ihme mikäli hänestä ei olisi tullut kaikkien kylän lasten yleistä sylkykuppia. Tämän kokoisella paikkakunnalla lapsilla oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa - liittyä urheiluseuraan tai jättää liittymättä. Jälkimmäisen vaihtoehdon valitsivat vain liian heiveröiset, liian lihavat tai muulla tavalla poikkeavat lapset, ja tämä takasi heille paikan nokkimisjärjestyksen häntäpäässä. Tosin Severi oli ollut siinä mielessä erityistapaus että jopa normaalisti kiusatut ja hyljeksityt lapset olivat purkaneet patoutumiaan häneen silloin harvoin kun suositummat lapset olivat jättäneet hänet rauhaan. Jälkeenpäin ajatellen hänen kaltaisensa surkimus ei olisi mitään muuta edes ansainnut.

Teini-iässä urheiluseura oli menettänyt merkityksensä, mutta se ei ollut Severin tilannetta parantanut sillä tilalle oli tullut toisenlainen urheilu - tupakanpoltto, humalahakuinen juominen, limaiset kielisuudelmat ja mopolla ajo. Lienee sanomattakin selvää ettei Severi kunnostautunut näilläkään aloilla. "Isot pojat" ottivat hänet silmätikukseen yläasteella, ja jopa nuoremmat ikäluokat pitivät häntä heittopussinaan. Lukiossa luokkatoverien taholta tulevat paineet sentään hellittivät, mutta Severi säilytti silti sylkykupin maineensa eikä häntä huolittu mihinkään luokan sisäisiin klikkeihin. Vielä lukion viimeisinä vuosinakin hän sai pakoilla seitsemäsluokkalaisia jotka kierittivät häntä joukolla lumihangessa tai kuralätäkössä.

Tietysti myös sylkykupin pikkuveljet olivat saaneet kärsiä. Pahimmin tilanteen koki Jarkko, joka perheen nuorimpana muutenkin katsoi asiakseen kapinoida kaikkea mahdollista vastaan. Jarkko oli myös pieni ja hintelä, ja toisaalta hyvin äkkipikainen ja kovaääninen, mikä oli omiaan herättämään kaikkien aggressiot. Toisaalta hän olisi tietysti voinut olla millainen tahansa, sillä Severi oli pedannut hänen paikkansa valmiiksi. Jarkko oli ollut tästä hyvin katkera, eikä Severi uskonut että tämä oli vieläkään täysin antanut hänelle anteeksi nuoruusvuosiensa kärsimyksiä. Teini-iässä Severin ja Jarkon välit olivat joka tapauksessa katkenneet täysin. Jarkko oli heti peruskoulusta selvittyään lähtenyt opiskelemaan helsinkiläiseen lukioon, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut paljoakaan. Hän oli päässyt ylioppilaaksi, opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja - niin, Severi ei oikeastaan tiennyt mitä sitten oli tapahtunut, mutta ainakin Jarkko oli lopettanut vähänkin yhteydenpitonsa kotiväen kanssa. Viimeisen kerran hänestä kuullessaan Severi oli saanut sen käsityksen että hänellä oli jonkinlaisia liiketoimia, mutta hän oli puhunut niistä hyvin harvasanaisesti ja vältellen.

Matti oli ollut aivan erilainen kuin Jarkko. Hän oli hiljainen ja rauhallinen, mutta toisaalta myös sen verran suurikokoinen että kiusaajat jättivät hänet suosiolla rauhaan. Lisäksi hän oli veljeksistä ainoa joka huolehti yleiskunnostaan, ja oli jo nuorena poikana vahva kuin härkä. Kaiketi Jarkko liikkui mielellään hänen seurassaan juuri tästä syystä - ei Matti Jarkkoa koskaan suoranaisesti suojellut, mutta Jarkon kiusaajat eivät viitsineet ottaa turhia riskejä. Severi ei tiennyt mitä Matin mielessä oli liikkunut tai mitä hän oli ajatellut veljiensä kohtelusta, sillä Matti ei pahemmin puhunut edes perhepiirissä.

Severi muisti vain yhden tapauksen kun Mattia oli yritetty kiusata. Matti oli juuri tullut yläasteelle, ja "isot pojat", jotka olivat jo pitkään huvitelleet Severin kanssa, päättivät ottaa myös Matin hampaisiinsa. He olivat tönineet tätä käytävillä ja pihalla, ja yksi erityisen sinnikäs kiusanhenki oli toistuvasti tunkeutunut Matin luokan käsityötunneille ja piinannut Mattia kaikin mahdollisin tavoin. Opettaja ei ollut tehnyt asialle mitään, eikä Mattikaan päälisin puolin reagoinut kovin voimakkaasti. Aina nähdessään kiusanhengen tulevan sisään hän oli ottanut taltan kaapista ja mennyt sivummalle teroittamaan sitä. Rituaali oli omalla tavallaan ollut varmasti aika huvittavakin - Matti teroitti talttaa sähkökäyttöisellä hiomalaitteella ja pari vuotta vanhempi poika istui hänen takanaan höyläpenkillä, huuteli hänelle ilkeyksiä ja viskeli häntä puunkappaleilla tai muilla käsiinsä sattuneilla esineillä.

Huvi oli loppunut kevättalvella, kun Matti oli äkkiarvaamatta lopettanut teroittamisen, kävellyt kiusanhengen eteen ja ilmeenkään värähtämättä iskenyt taltan tämän poskesta läpi.

Tapauksesta tuli hetkessä koko koulun puheenaihe, mutta varsinaiseksi legendaksi Matti nousi vasta seuraavana päivänä. Kiusanhenki joutui tietysti sairaalaan, ja hänen toverinsa päättivät suurella joukolla antaa Matille kunnon sakinhivutuksen. He olivat saaneet Matin kiinni koulun pihalla ja lähteneet raahaamaan tätä nurkan taakse, välituntivalvojan näkymättömiin. Matti oli ollut täysin tyyni, vaikka häntä hakattiin ja potkittiin koko matkan. Kun he pääsivät kulman taakse, Matti oli, edelleen täysin tyynenä, ottanut kiinni häneen tarttuneista käsistä ja yksi kerrallaan vääntänyt ne poikki. Kun neljä tai viisi pahoinpitelijää - tämän suhteen tarinan eri versiot hieman vaihtelivat - makasi maassa vaikeroimassa, loput olivat juosseet karkuun.

Tekonsa jälkeen Matti oli marssinut suoraan rehtorin kansliaan. Hänet toimitettiin erityiskouluun, sieltä selvittyään hän oli päässyt ammattikouluun, valmistunut automekaanikoksi ja muuttanut naapurikunnan puolelle. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan katkaissut välejään kotiväkeensä, hänen olemassaolonsa oli vain yksissä tuumin unohdettu.

Matin jäämistöä läpikäydessään Severi oli pitkään istunut veljensä rähjäisessä nojatuolissa, katsellut tupakansavun kellastamia seiniä ja miettinyt millaista Matin elämä oli mahtanut olla. Oliko hän ollut tyytyväinen, tai jopa onnellinen? Puitteiden perusteella sitä oli vaikea uskoa. Toisaalta, mikäpä Severi itse oli arvostelemaan toisten elämää. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi keskinkertaisin arvosanoin, ajelehtinut jonkin aikaa opiskelupaikasta ja työstä toiseen ja lopulta päätynyt takaisin omaan kotipitäjäänsä, melkein vanhempiensa naapuriin. Hänellä oli typerä ja täysin merkityksetön työ jota hän vihasi, neuroottinen vaimo ja kaksi moniongelmaista lasta, asunto- ja muuta lainaa vielä lapsenlapsienkin maksettavaksi, eikä oikeastaan ainuttakaan ystävää, harrastusta tai muutakaan sisältöä elämälleen.

Hänen elämänsä oli kuin Matin yksiö, siitä oli riisuttu kaikki elämisen arvoinen. Jäljelle jäivät vain päivittäiset rutiinit ja välttämättömien perustarpeiden tyydyttäminen. Se ei ollut elämää, ainoastaan olemassaoloa. Kenties se oli sukuvika.

Poliisi oli varovaisesti vihjannut että Matti olisi saattanut ajaa rekkaa päin tarkoituksella. Tarkemmin asiaa ajateltuaan Severi ei ollenkaan ihmetellyt Matin päätöstä. Oikeastaan hän tunsi olevansa kateellinen. Matti oli sentään tehnyt ratkaisun, hänestä itsestään ei sellaiseen koskaan olisi.


3.


Musta Mersu pysähtyi hautausmaan portille. Hankasalmi astui ulos, viskasi tuoppinsa muurin yli ja lähti harppomaan kirkonmäkeä ylös. Arttukin astui ulos, mutta jäi portille seisoskelemaan. Hankasalmi pysähtyi ja vilkaisi häntä.
"Etkö sä tule?"
"Parempi kun en astu pyhälle maalle", Arttu sanoi. "Sitä paitsi, eihän mua ole edes kutsuttu. Käy sä vaan hoitamassa homma, mä venailen tässä."

Hän asettui nojaamaan portinpieleen ja sytytti tupakan. Hankasalmi kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Ylös päästyään hän huomasi että kirkonmenot olivat jo käynnissä ja ovet oli vedetty kiinni. Hän kävi kiskaisemassa ovenkahvasta, mutta ovi ei hievahtanutkaan.

Niinpä tietenkin, Hankasalmi ajatteli seisoessaan kirkon portailla. Hän tunsi itsensä taas epävarmaksi ja syrjityksi varhaisteiniksi, jolta mikään ei koskaan onnistunut. Tällä ympäristöllä oli sellainen vaikutus häneen. Tietysti hän olisi voinut yrittää päästä sisään jostain sivuovesta, mutta se olisi synnyttänyt vain nolostuttavan välikohtauksen ja paljon närkästyneitä katseita.

Kaiken muun hyvän lisäksi hänellä oli jumalaton kusihätä. Sitä se kaljanjuonti teettää, hän ajatteli, käveli hieman loitommas kirkosta ja avasi vetoketjunsa.

Hautakiveä vasten lorotellessaan hänen mieleensä palasivat muistot teini-iästä. Se oli ollut hänen viimeinen kesänsä täällä. Hän oli päässyt ripille, Matti oli juhlan kunniaksi tullut käymään koulukodista ja tuonut tuliaisiksi monta Mehukatti-pullollista asuntolassa tekemäänsä kotiviiniä. He olivat soittaneet Hankasalmen harvoille ystäville ja lähteneet joukolla hautausmaalle. Se oli heidän suosikkipaikkansa, sillä siellä he saivat olla rauhassa. Se oli kaukana mopopoikien reiteiltä ja nuorison kokoontumispaikoista, eikä ollut kovin suurta riskiä että siellä törmäisi muihinkaan ei-toivottuihin tuttaviin. Öiseen aikaan hautausmaa oli hiljainen ja rauhallinen. He olivat istuneet penkillä kirkon takana, lipitelleet hiivaista kotiviiniä ja kuunnelleet hiljalleen vaimenevia kylän ääniä.

Yössä on aivan oma tunnelmansa, kun tietää olevansa yksin valveilla, kaikkialla on hiljaista ja rauhallista ja tututkin paikat näyttävät aivan toisenlaisilta. Tätä tunnelmaa Hankasalmi ja hänen ystävänsä olivat usein lähteneet etsimään, se riitti jo sellaisenaan humalluttamaan - ja nyt heillä oli lisäksi repullinen kotiviinipulloja, jotka tyhjenivät reippaaseen tahtiin. Viini oli vahvaa ja kihahti nopeasti päähän, ja normaalisti niin pidättyväinen Mattikin innostui puhumaan kaikenlaista. Hankasalmi oli usein harmitellut ettei enää muistanut suurinta osaa. Hänen kokemuksensa alkoholista olivat tuolloin rajoittuneet muutamaan ryöstöretkeen jonkun ystävän isän baarikaapille, joten ilta oli hänen osaltaan päättynyt siihen että hän oli oksentanut jonkun piruparan haudalle. Melkoisessa tuiskeessa Mattikin oli toki ollut, hän onnistui kompastumaan hautakiveen ja tästä suivaantuneena väänsi kaikki lähimmät hautakivet nurin. Myöhemmin paikallislehdessä oli kauhisteltu "saatananpalvojien hyökkäystä hautausmaalle", ja poikien oli ollut vaikea pidätellä nauruaan kun koulun rehtori oli aamunavauksessa jylissyt tuomiotaan moiselle jumalattomuudelle.

Matin ilta oli muutenkin saanut melko nolon lopun, sillä kirkon vanha suntio, joka asusteli pienessä mökissä hautausmaan laidalla, oli palannut yöllisiltä retkiltään - hänkin tukevasti humalassa, mutta kuitenkin sen verran tolkuissaan että poikien mekastus oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Heille olikin tullut kiire päästä pakoon suntiota, joka haki kirkon seinustaan nojanneen haravan kättäpitemmäksi ja lähti katsomaan mitä hautausmaalla oikein oli tekeillä. Pelko haihdutti humalaa sen verran että toiset olivat päässeet hautausmaan muurille, mutta muita suurempi ja kömpelömpi Matti oli jälleen kompastunut ja pudonnut avoimeen hautakuoppaan, ja suntio oli nähnyt hänet kun hän kömpi ylös haudasta. Hän oli vain hädin tuskin päässyt pakoon muurin yli, ja hänen kiivetessään suntio oli ehtinyt muutaman kerran humauttaa häntä haravanvarrella. Muurin toiselle puolelle suntio ei sentään enää lähtenyt häntä jahtaamaan, vaan tyytyi vain huutamaan perään että saatana, jaloitella saa mutta alueelta ei poistuta.

Jälkeenpäin koko tapaukselle oli tietysti naurettu. Se olikin niitä harvoja iloisia muistoja joita Hankasalmella oli kotipitäjästään. Hän oli juuri saanut toimituksensa päätökseen ja suoritti huolellista ravistelua, kun kirkon ovet aukenivat. Hän sulki nopeasti vetoketjunsa ja harppoi muina miehinä hautajaissaattueen perään.

Itse rituaali Matin haudalla ei Hankasalmea pahemmin koskettanut, hän oli jo kauan sitten hylännyt kirkon ja sen edustaman Jumalan. Myöskään hänen ympärillään teennäisesti kyynelehtivät ihmiset eivät merkinneet hänelle mitään. Useimpia hän ei enää edes tunnistanut - eikä se toisaalta ollut ihmekään. eihän hän ollut ylioppilasjuhliensa jälkeen nähnyt näitä kuin satunnaisesti. Äkkiä hän kuitenkin huomasi kaipaavansa Mattia, jota ei ollut ajatellut - niin, kai siitäkin oli jo ainakin kaksikymmentä vuotta. Hänen silmäkulmaansa herahti puolivahingossa yksi hautajaisten harvoista aidoista kyyneleistä, jonka hän kuitenkin pyyhkäisi nopeasti takinhihaansa.

Kahvitilaisuus pidettiin seurakuntatalolla, Hankasalmen vanhaa koulua vastapäätä. Rahaa ja vaivaa ei ollut selvästikään säästelty, kenties vanhemmat ja muut sukulaiset olivat alkaneet tuntea syyllisyyttä siitä että olivat jättäneet Matin niin vähälle huomiolle tämän vielä eläessä. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan, Hankasalmi ajatteli. Tarjoilu oli varsin avokätistä niin ruokien kuin juomienkin osalta, ja etenkin hieman vanhempi väki alkoi nopeasti olla pienessä hiprakassa. Jotkut tuntuivat Hankasalmen tavoin ottaneen rohkaisua jo ennen kirkonmenoja. Pian siellä täällä jo muisteltiin sammaltaen sitä kuinka hyvä poika Matti oli ollut, ja päiviteltiin kuinka hän oli ollut veljeksistä ainoa kelvollinen. Hiljainen, rauhallinen ja ahkera, kunnon mies. Sellainen Matti oli, ja muuta sanottavaa kenelläkään ei hänestä sitten ollutkaan. Lapset tuskin edes tiesivät kenen hautajaisissa olivat, ja koska heitä eivät vaivanneet aikuisten teennäiset käytöskoodit, he juoksentelivat ympäriinsä, sotkivat ruoalla ja melusivat kuin milläkin lastenkutsuilla.

Kun Matista oli puhuttu aikansa ja juomatarjoilu sen kun jatkui, esiin alettiin kaivaa täysin asiaan liittymättömiä, eri sukulaisten välisiä vanhoja kaunoja. Kaikki alkoi puolihuomaamattomista vihjaisuista ja merkitsevistä äänenpainoista, mutta vähitellen siellä täällä syntyi pieniä kinasteluja ja pian joku naisihminen jo alkoi tuhertaa itkuakin. Isä ja äiti sentään pysyttelivät kinastelun ulkopuolella, mutta äiti, joka oli koko päivän näyttänyt itkuiselta, vollotti nyt täyttä kurkkua. Isä taas istui syrjässä jurona ja hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Hän vihasi ihmisiä yleisestikin ottaen ja aivan erityisesti sukulaisiaan, ja tässä suhteessa Hankasalmi oli tullut isäänsä - samoin kuin hänen vanhemmat veljensäkin, vaikka Severin isän suhteen tietysti olikin olemassa omat epäilynsä. Omalla kierolla tavallaan isä varmasti nautti tällaisista tilaisuuksista, antoihan se syyn vihata ihmisiä vielä hieman lisää.

Kaiken tämän keskellä Hankasalmi tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Hänen katseensa kääntyi Severiin, joka istui perheensä kanssa syrjässä, myös hieman ulkopuolisen näköisenä. Severillä oli kaksi lasta, rippikouluikäinen poika ja pari vuotta vanhempi tyttö. Poika oli, todennäköisesti pakotettuna, pukeutunut huonosti istuviin juhlavaatteisiin. Hän oli nelisenkymmentä kiloa isäänsä kevyempi, mutta näiden kahden olemuksessa oli silti jotain hyvin samankaltaista. Vaikka oliko se toisaalta ihmekään. Tytöllä oli niukka musta mekko ja huorahtavat meikit, hän kävi kaiketi läpi jotain tärkeää naiseksi kasvamisen vaihetta joka ympäristön onneksi meni useimmiten ohi parissa vuodessa. Hänen kännykkänsä piipitti kaiken aikaa, ja hän näytti hyvin ärtyneeltä kun hänen äitinsä käski pistää mokoman kapistuksen pois edes hautajaisten ajaksi.

Severin vaimo oli tyylikäs ja ikäänsä nähden vetävän näköinen, suunnilleen Hankasalmen ikäinen nainen. Hankasalmi katseli häntä hetken aikaa, mutta sitten nainen huomasi tämän ja mulkaisi Hankasalmea pahasti, minkä jälkeen molemmat kääntyivät vaivautuneina poispäin. Hankasalmi oli kerran tehnyt temput Severin vaimon kanssa - se oli tapahtunut sedän hautajaisissa jokunen vuosi sitten, jonkin helsinkiläisen pitopalvelun vuokratilojen vessassa. Veljen vaimon naiminenkin taisi olla sukuvika, tosin Hankasalmi ei sentään ollut onnistunut pistämään Severin vaimoa paksuksi. Toimituksessa ei muutoinkaan ollut pahemmin kehumista, ja jonkin aikaa ähellettyään he olivat palanneet vessasta kasvot punoittaen ja viettäneet hautajaisten loppuajan eri puolilla juhlatilaa.

Hankasalmi mietti hetken, pitäisikö hänen mennä puhumaan Severin kanssa. Loppujen lopuksi, heitähän oli nyt enää vain kaksi, ja vaikka Hankasalmi olikin pitkään ollut katkera Severille, hänelle oli vuosien varrella kertynyt paljon enemmän ja tärkeämpiä katkeruuden aiheita. Oikeastaan hän oli jo unohtanut mikä heidän välinsä edes alunperin oli rikkonut. Ja mikäpä olisi ollut kauniimpi tapa juhlistaa keskimmäisen veljen hautajaisia kuin sopia toisten veljesten erimielisyydet?

Toisaalta, mitä puhuttavaa heillä muka olisi ollut. Heistä oli tullut kaksi vierasta ihmistä, joilla ei ollut mitään syytä edes yrittää pitää toisistaan. Hankasalmen sieluun oli sitä paitsi kertynyt jo niin paljon likatahroja, ettei hän enää jaksanut välittää niistä, saati sitten että olisi yrittänyt pyyhkiä niitä pois. Jos hän olisi tehnyt sovinnon Severin kanssa, hän olisi tehnyt sen vain Matin vuoksi - ja Mattihan oli kuollut. Häntä heidän tekemisensä eivät enää koskettaneet, sen enempää kuin mikään muukaan. Hankasalmi katseli ympärilleen kerääntynyttä katkeraa joukkoa eikä voinut olla ajattelematta että tässä suhteessa Matti oli veljeksistä onnellisimmassa asemassa.

Hankasalmi käveli ulos juhlasalista, nyökkäsi ohimennen Severille ja iski huomaamatta silmää Severin vaimolle. Arttu odotteli seurakuntatalon ovella, imaisi viimeiset sauhut tupakastaan ja tumppasi sen kenkänsä alle.
"Joko mennään?" hän kysyi.
Hankasalmi nyökkäsi. Mersun luona hän pysähtyi vielä hetkeksi ja jäi katsomaan taakseen. Kylän yläpuolella riippuivat raskaat, synkät pilvet ja ilmassa tuntui pientä jäistä tihkua. Helsingin suunnalla taivas alkoi kuitenkin jo kirkastua.
"Eiköhän häivytä", hän sanoi. "Bisnekset odottaa."

Oikeassahan Arttu oli alunperinkin ollut. Piruako he täällä tekivät. .