Stefan Leppänen
Helsinki


"Stefan Leppänen on 24-vuotias opiskelija, joka kirjoittaa muistista ja mieleen palauttamisesta, tuulten sijainneista ja nimistä sekä eläinten liikkeestä."

Sähköposti: stefan_leppanen@yahoo.com
Blogi:ain-elohim.livejournal.com





Pohjoista leveyttä


Näen unen, jossa isäni on kuollut. Hän liikuskelee aaveena talomme vintillä. Hän on aineeton, surumielinen hahmo, jonka kädet ovat kuin savua, eivät saa otetta mistään. Unessa äitini istuu keittiössä ja katsoo kelloa, joka on menettänyt viisarinsa. Kuljen läpi tyhjien huoneiden, jotka tuoksuvat pölylle ja pahoille muistoille, ja joiden huonekalut on peitelty valkoisin kankain.
       Kuljen kohti joenrantaa. Hanki narahtelee askelten alla, valittaa. Yön pimeys on hyytävä syli, joka sulkeutuu ympärilleni vaatien, sulkee kaiken muun pois. Kuulen sydämeni lyönnit selvästi, ja veri humisee korvissani kuin koski.
       Astun jäälle. Kuvittelen tuntevani joen virtaukset sen ohuen peitteen läpi, mustan veden kuohut ja pyörteet.
       Jokin liikkuu joessa, jääpeitteen alla. Kuulen kuinka se jyskyttää ja raapii jäätä alhaalta päin. Olento tulee kohdalleni, seison suoraan sen päällä, ja aistin sen vaanivan liikkeen kylmässä, pimeässä vedessä.


Tämä kylä on pahansuopa vanhus, joka vielä kuolinvuoteellaan käpertyy itseensä ja mutisee kirouksia muille.
       Kylän keskusta on kirkon, kaupan ja kunnantalon pyhä kolminaisuus. Kirkko väijyy korkean mäen laella paljon muita rakennuksia korkeammalla. Sitä ympäröi hautausmaa, hangesta törröttävien kuluneiden hampaiden kehät. Maan alla makaa enemmän kalmoja kuin maan päällä asuu eläviä.
       Kirkkoa vastapäätä on kauppa, jonka kyljessä on pieni kahvila. Kahvilassa istuu kolme ryppyistä mummoa, joiden luut ovat hauraita kuin lukinverkko, ja joiden iho on kuin silkkipaperia. He istuvat joka päivä kahvilassa virkkaamassa ja kuumaa kahvia ryystämässä ja tuijottavat ulos kylänraitille. Heidän suunsa pulppuavat ja sylkevät myrkyllisiä valheita ja kertomuksia.
       Meidän automme tutisee kahvilan ohi raskas muuttokuorma perässään, ja mummot istuvat kahvilan ikkunassa katsellen meitä. Hetkessä he ovat päätelleet meidän tulomme syyn, meidän elomme mitan ja lähtömme päivän.
       Sellainen tämä kylä on.


Tuolla on sankka ja synkeä metsä. Tuolla joki tekee jyrkän mutkan, piirtää suuren u-kirjaimen kartalle, ennen kuin kiihdyttää vauhtiaan kohti merta. Tuossa on meidän talomme, kyhjöttää matalan ja laakean kallion laella. Sen seinien keltainen maali on säiden haalistama, sen ikkunat sokeita silmiä.
       Ensimmäisenä iltana isä lämmittää saunan. Istun tunkkaisessa kuumuudessa, joka pingottaa ihoni tiukalle. Löylyvesi säikkyy kivien kuumuutta ja karkaa sihahdellen katonrajaan. Äiti heittää uuden kauhallisen ja pyyhkäisee hikisen hiuskimpun silmiltään.
       “Meidän ei olisi pitänyt muuttaa”, hän sanoo.
       Ajattelen niitä kolmea mummoa kahvilassa, ja solmu kiristyy vatsassani. Mutisen huonoa oloa ja ryntään viileään suihkuun.
       Television valoneliö räiskähtelee pimeässä olohuoneessa. Isä jurottaa sohvalla olutpullo kädessään. Hänen kehonsa on raskas ja hidas, se tihkuu oluelta haisevia huuruja. Äiti istuu pimeässä keittiössä ja tuijottaa ulos metsään, jonka vankkojen puiden holvistoihin kaikki valo katoaa ja eksyy. Minä pakenen hiljaisuutta yläkertaan, huoneeseeni, missä suljen oven perässäni ja heittäydyn sängylle. Kynttilänvalo lepattaa seinillä kuin valtava, valosta tehty hyönteinen.
       Minun sisälläni on tyhjyys, joka laajenee hitaasti. Se ahmii kudosta ja rasvaa ympäriltään, se on kyltymätön. Se on pyörre, singulariteetti, se nielee aineen ja hengen, valon ja pimeyden, kaiken, kunnes olen ontto, tyhjä kuori.


Ruokalan muovituolit ovat hailakan oransseja, ja ruoka on vaaratonta. Istun yksin suuren, sirisevien loisteputkien valaiseman ruokalan nurkassa ja katselen muita oppilaita, jotka juttelevat ja nauravat pöydissään. Tunnit soljuvat hitaasti ohi: tuolit narahtelevat, liitu kulkee kahisten liitutaulun tummalla pinnalla, opettajien puhe häipyy hiljaiseksi huminaksi, jolta on helppo ummistaa korvansa, katsoa ulos ikkunasta koulun pihalle, missä repaleiset verkot heiluvat ruostuneissa maalipuissa, ja pihan yli; tiet, talot, taivaanranta jossain kaukana.
       Piirrän lyijykynällä vihkooni kuvaa, jossa synkät olennot hiiviskelevät vanhan metsän pimennoissa. Mietin, miltä tuntuisi nukahtaa keskelle öistä metsää, pimeän ja kylmän syleilyyn, nähdä unta lämmöstä ja valosta.
       Bussimatka kaupungista kotiin kestää tunnin. On jo pimeää, kun saavun perille. Keittiössä palaa valo, muuten talo on pimeänä. Äiti istuu jälleen keittiössä, katse kiinnittyneenä jonnekin pimeyteen. Pöydällä on kasa postia ja likaisia lautasia. Äidin lääkkeet ovat levällään pöydällä. Ohut savunoro nousee tupakan raadosta. Nitistän sen sammuksiin. Sammutan myös kahvinkeittimen ja kaadan kahvinjämät viemäriin. Televisio on kiinni. Sohva on tyhjä, pöytä on täynnä olutpulloja, joista osa täysiä. Nousen yläkertaan.
       Herään siihen, kun isä tulee kotiin. Digitaalikellon punaiset numerot hohtavat pimeässä. Kello on kolme aamuyöllä. Kuulen kuinka isä huutaa jotain äidille. Portaiden yläpäästä näen vilauksen isän tummasta hahmosta seisomassa oviaukossa. Outo valaistus vääristää hänen piirteensä, vääntää hänen raajansa mutkalle ja nostaa hänen lihansa kupruille. Sitten ovi paukahtaa kiinni, ja on jälleen hiljaista.


Kolme mummoa istuu kahvilan nurkassa virkkuukoukut kädessään. Yhdellä on tekeillä pipo, toisella kaulahuivi, kolmannen kädentyöstä en ole varma. Tiskin takana istuu keski-ikäinen nainen, jonka nuttura on niin tiukalla, että pingottuneet kasvot eivät taivu ilmeisiin. Hänen sammunut katseensa viivähtää minussa hetken ja palaa sitten selailemaan ristikkolehteä.
       Vitriineissä on kolmenlaista pullaa ja suklaakakkua. Otan korvapuustin ja kahvin ja menen istumaan pölyisen viherkasvin viereen, lähelle peliautomaattia.
       Ulkona autot maleksivat hitaasti pitkin kylänraittia, puuskuttaen ulos myrkynharmaata ilmaa.
       Mummot vilkuilevat minua kuin olisin homehtunut pulla heidän tarjottimellaan. Vilkuilen takaisin.
       “Teidän ei olisi kannattanut tulla tänne”, sanoo yksi vanhuksista.
       “Se olio sinun sisälläsi on sinulle turmioksi”, sanoo toinen.
       “Joku odottaa sinua joella, jään alla”, sanoo kolmas.
       Katson heitä ja äkkiä näen kolme ikivanhaa noitaa, jotka pyörittelevät virkkuukoukkujaan reuman raiskaamissa käsissään, lahoavat kasvot täynnä pahansuopaa iloa. Heidän kielensä ovat myrkkyä sylkeviä käärmeitä, heidän ohimoillaan väräjää kadotus ja kuolema.
       Kahvini jää kesken kun ryntään ulos pakkaseen.


Kävelen maantienreunaa kohti kaupunkia. Autot syöksähtelevät ohitseni, ilmavirta iskee päin pehmeinä aaltoina. Jossain vaiheessa käännyn päätieltä kapealle metsätielle, joka sukeltaa syvään kuusten täyttämään laaksoon. Ilma on täynnä pihkan tuoksua. Pian alkaa hämärtää. Askeleeni muuttuvat epävarmoiksi, alan pälyillä sivuilleni metsään, missä varjot syvenevät.
       Pysähdyn. Tuntematon lintu livertelee jossain kaukana. Lumesta raskaat oksat pudottaa humauttavat taakkansa hangelle. Tuuli yllyttää puut hiljaisiin kuiskauksiin, jotka etenevät vavahduksina metsän halki.
       Palaan kotiin vasta myöhään yöllä. Isä on minua vastassa. Hän löyhkää viinalle ja hielle. Hänen silmänsä ovat pienet ja kiiltävät neulanpistot turpeissa, punakoissa kasvoissa. Hän röyhtäisee, hänen puheensa on sarja röyhtäisyjä ja murahduksia. Hän kaatuu maahan ja oksentaa pitkään, oksentaa sappea ja verta, yökkii limaa ja visvaa, kunnes hän makaa lattialla tyhjentyneenä, säälittävänä kasana, jonka rapistuneilta huulilta pakenee viimeinen röyhtäys, viimeinen hiipuva pieru, jonka harmaa, aavemainen hahmo leijailee kohti katonrajaa. Hahmo muistuttaa etäisesti ihmistä, sen piirteissä on jotain surumielistä, voimatonta. Se painuu katon läpi ja katoaa näkyvistä.
       Tämä talvi ei lopu koskaan.


Aamulla ne löysivät isän ruumiin joesta. Näin kun ambulanssimiehet kantoivat sen pois, peiteltynä tummalla kankaalla. En nähnyt ruumiista vilaustakaan. Kuvittelin kylmän halvaannuttamat valkoiset kasvot, jäisen veden jäykistämät raajat.
       Äiti on maannut vuoteessa koko päivän. Minulle sanottiin, että hänellä on korkea kuume. Laitan hänelle ruokaa, lämmintä höyryävää keittoa. Syötän häntä varovasti, kuin pientä lasta, tai vanhusta. Mietin, että ihminen on heikoimmillaan lähellä syntymää ja kuolemaa. Kummastelen äidin haurasta kättä, joka kurottuu koskettamaan poskeani. Se on kuin vieras esine. Hänen silmänsä eivät katso minua, vaan tuijottavat ulos ikkunasta, pimeyteen.
       Tiskaan astiat. Tyhjennän olohuoneen pöydän tyhjistä pulloista. Ehkä yhden niistä pohjalla on lääkkeiden jäämiä, myrkyllistä sakkaa, haituvia valkoisesta hiekasta. Heitän kaikki pullot mustaan jätesäkkiin ja vien säkin ulos, tienpielen roskikseen.
      Kun palaan makuuhuoneeseen, äiti nukkuu. Katselen hetken hänen uurteisia kasvojaan, hänen ohutta mustaa tukkaansa, joka lepää takkuisena tyynyllä. Sammutan valot ja suljen oven. Tuuli huokailee hiljaa nurkissa. Puen päälleni ja astun ulos.
       Kuljen kohti joenrantaa. Hanki narahtelee askelten alla, valittaa. Yön pimeys on hyytävä syli, joka sulkeutuu ympärilleni vaatien, sulkee kaiken muun pois. Kuulen sydämeni lyönnit selvästi, ja veri humisee korvissani kuin koski.
       Astun jäälle. Kuvittelen tuntevani joen virtaukset sen ohuen peitteen läpi, mustan veden kuohut ja pyörteet.
       Jokin liikkuu joessa, jääpeitteen alla. Kuulen kuinka se jyskyttää ja raapii jäätä alhaalta päin. Olento tulee kohdalleni, seison suoraan sen päällä, ja aistin sen vaanivan liikkeen kylmässä, pimeässä vedessä. Käsi iskeytyy jään läpi, valkoinen kuin lumi, sen ote polttaa kuin jää kun se tarttuu nilkkaani.


Papin ääni kuulostaa mekaaniselta, metalliselta. Hautajaisväki hytisee ja höyryää pakkasessa. Arkku on ruskeaa puuta. Hautakivet pistävät esiin hangesta kuin rikkinäiset hammasrivit.
       Kun kaikki on ohi, saarnat ja seremoniat, kuiskaan äidin korvaan: “Kaikki on hyvin nyt. Kaikki on hyvin.”