Tanja Kaarlela

"30-vuotias kirjoittaja Nivalasta."



Niiton jälkeen


Laskiessaan viikatteen maahan ja katsellessaan taakseen jäänyttä niitosta, tiesi Hermanni ettei hän enää ollut mies vaan vanhus. Ojanvarren heinikko oli paikoin kaatunut vastustellen, paikoin noussut itsepintaisesti entiseen mittaansa. Kaikista korkeimpana kellotti räikeänkeltainen valvatti, joka oli onnistunut kylväytymään kaikkialle.

Aikansa tarkkailtuaan maisemaa, myönsi Hermanni olevansa yksinäinen vanhus. Näin kauas ei eksynyt puheliaita kaupustelijoita eikä satunnaisia ohikulkijoita, vaan jokainen joka saapui voimalinjojen saattamaa tietä, tuli tarkoituksellisesti asioineen. Kukaan ei kulkenut ohi, sillä tie päättyi punaisena helottavaan tupaan vanhojen myhkyrärunkoisten koivujen katveessa. Talo nojasi selkäänsä vankkaan kuusikkoon, se oli antanut ajalle periksi vuosia sitten.

Hermanni silmäili peltoa muka huolettomasti, mutta tunsi sisällään polttavan harmistuksen sen surkeasta tilasta. Oli onni ettei kukaan tullut, nauraneethan ne olisivat. Kaura oli noussut sieltä täältä paksuina patjoina ja hetken päästä maan nielemänä, näkymättömänä kasvustona jossa jyvät olivat loppuneet tai kylvökone temppuillut. Hän pilkkasi itseään ja tutki entistä röyhkeämmin pellon paljaita aukkoja, laski onnistumisen suhdetta ja vertasi entiseen, laski että ensi vuonna ei enää kannattaisi.


Saunan piipusta kohosi savu niin ohuena utuna, että hänen oli jätettävä työnsä ja lähdettävä ajatuksineen. Hän jätti valvatit keinumaan ja kirosi niiden sikiävää sukua. Peltotien savi oli haljennut ja hilseillyt, ja siihen oli painunut hänen jalanjälkiään kuin sementtiin. Talvisin sitä peitti jänisten taputtelema hanki, läpipääsemätön ja vahva. Matkaa saunalle lyhensi ojan yli heitetty silta, vanha ladonovi, jota tuuli oli hakannut seinää vasten menneenä talvena ja jonka korjaamiseen olisi tarvittu saranoita ja lautaa ja voimia.

Hermanni haroi viikatteella saunan seinustaa, tapaili hetken kiinnekohtaa ja löysi viimein naulan. Viikate jäi roikkumaan niin kuin se oli aina roikkunut, vuosikymmenten ajan.


Oven takaa hulvahti kasvoille heikko aavistus lämpimästä. Hermanni jo arvasi, että hiilet olivat muuttuneet synkiksi. Vetoluukku oli jäänyt taas liian suurelle. Saunan korkea kynnys oli tehty vanhan mallin mukaan aikaan, jolloin ovesta kuljettiin hypyn kanssa. Taas hän tarjosi väärää jalkaa ensin, vaihtoi toisen ja auttoi käsillään oikeasta polvesta kohottaen. Kampurajalka. Hän kuuli miten Elli nauroi pimeässä nurkassa ja näki tämän valkoiset, vatsaa tavoittelevat väsyneet rinnat.

Komeat koivuklapit olivat ryhdikkäästi pienessä pinossa lähellä ovea. Valkoinen tuohi ratisi kädessä ja hetken aikaa hiilillä käpristeltyään se roihahti nälkäisenä palamaan. Hermanni täytti pesän, seurasi liekkien voimistumista ja sääti vetoluukkua. Puinen vesisaavi lauteilla oli totinen ja haluton, vesi oli vielä kylmänkirpeää.

Hermanni heitti kauhallisen vettä, mutta kiuas vasta vaitonaisesti sihahtaen käski miehen odotella.


Tuvassa Hermanni istahti vanhalle tutulle paikalleen ja aina hetken päästä kurkisti ikkunasta ulos. Koivunoksat tulivat vuosi vuodelta tuttavallisimmaksi, raapivat ikkunaa ja kurkistelivat uteliaina sisälle. Ne varjostivat kateellisina ikkunalaudalla turpeina kukkivia pelargonioita, jotka varistelivat punaisia lehdyköitään säästelemättä lattialle. Ellin ruusuja. Ei hän niitä haudalle vienyt, antoi tässä kotona kukkia tutussa maisemassa. Täällä hän osasi niitä hoitaa, kasteli Ellin saamalla kannulla, jonka kyljessä olivat tyttö ja poika.

Hän vilkaisi kelloa, käänsi radion auki ja nojasi tuolin selkää vasten tyytyväisenä. Haitari soitti samoja kappaleita, joita oli Ellin kanssa tanssittu tuvassa lattialankut naristen. Vanhat ihmiset. Musiikki tarttui hänen sormiinsa ja ne napsuttivat pöydän vahakangasliinan reunoja oikean polven kohotessa tahtiin. Hän katsoi ikkunasta paljon kauemmas.


Toivotut olivat puolivälissä ja hän käänsi radiota pienemmälle. Pelargoniat jäivät kuuntelemaan viimeisen vartin kun hän painoi oven kiinni ja nosti porrasluudan ovelle. Saunalle kääntyessään hänen silmänsä takertuivat kaukana maisemassa liikkuvaan hahmoon. Hän pysähtyi paikoilleen, siirsi luudan varalta sivuun ja oli valmiina astumaan takaisin sisälle. Hahmo liikkui pienenä pisteenä siellä päässä tietä, missä voimalinjat näyttivät pieniltä ja heiveröisiltä ennen kuin saavuttivat täyden mittansa. Liikkuja tuli nopeasti lähemmäs ja Hermanni tiesi sen tulevan perille saakka. Jo unohtui sammuva saunanpesä ja jäähtyvä löylyvesi, sillä uteliaisuus läikkyi rinnassa lämpimänä. Mistä sen tiesi, vaikka vanha sotakaveri.

Yhden linjapaalun päähän ehtinyt vieras kulki polkupyörällä, hattu päässä polkien ja takasuoja laahaten. Hatun lieri oli leveä ja se varjosti miehen kasvoja kuin lehmäntatti, tummana ja uhkuvana. Sen alla lepattivat pitkät takinliepeet villisti tuulessa kuin myrsky olisi niitä riepotellut.

Tulija ajoi pyöränsä pihaan ja nosti sen koivunkylkeä vasten. Hän seisoi Hermannin edessä kasvot varjoihin painuneena, eikä Hermanni tohtinut mennä niin lähelle että olisi miehen tunnistanut.

– Saiskos saunata? tulija kysyi, ja Hermannin huulille levisi hymy. Kyllähän hän arvasi, että tämä mies oli oikealla asialla.

– Tottahan toki! Sinnehän tässä ollaan parhaillaan menossa, hän kehaisi ja siirsi luudan takaisin paikoilleen. – Tännepäin vaan. Sieltä kyllä löytyy pyyhettä vieraallekin.

Miehet astelivat peräjälkeen saunapolkua ja Hermanni innostui saunavieraasta. Hän vilkaisi tyytyväisenä piippuun, josta nousi paksua savua. Saisi vieras hyvät löylyt.

– On löylyä! Hermanni tuumasi kurkistaessaan ovesta sisään ja seurasi sivusilmällä kuinka vieras käveli saunan päätyyn.

– Tähän minä oon ruukannu jättää vaatteet, penkille. Ei täällä kukaan kulje. Ja mitäpä ne vanhasta miehestä, Hermanni jatkoi ja istahti itse saunan edessä olevalle penkille. Hän napitti paitansa auki ketterämmin kuin aikoihin, riisui kengät irvistelemättä ja ryhtyi askartelemaan housujensa kanssa. Vieras seisoi kauempana yhä liikkumatta ja tuijotti pellolle. Hermanni kouraisi tukkaansa harmistuneena, tiesi mitä vieras katseli. Hän riisui loputkin vaatteistaan, könysi kynnyksen yli ja pyyhkäisi mennessään kalvaan valkoisen ihonsa nokiseen ovenpieleen.

Vieras ei vieläkään ryhtynyt riisumaan eikä puhellut mitään. Hermanni veti oven perässään kiinni ja asettui löylynlyöjän paikalle mutta samassa jo katui tekoaan. Mistä sen tiesi, jos vieras olisi itse halunnut löylynlyöjäksi.

Ovi narahti auki ja valon peitti miehen musta olemus. Koko sauna synkkeni vaikka pienestä ikkunasta tunki päivä kaikilla voimillaan sisään. Mies loikkasi kevyesti kynnyksen yli, sulki oven ja astui muutamalla askelella saunan pimeimpään nurkkaan, siihen jossa Elli aina istui.

Hermanni katseli hämärään hymyillen, nakkasi vettä päähänsä ja tuijotti aikansa vaatepäällä istuvaa saunavierasta. Hän heitti löylyä ahkerasti, kippasi välillä niskaansa kupillisen ja ampui taas kovilla. Saunan täytti tulikuuma höyry, joka ei osannut paeta mistään vaan jäi seisomaan polttavana sumuna hartioille ja selkään. Ilma kiehui ja raivosi, peitti ikkunan paksulla höyryllä ja painoi vanhoja luita kasaan ja kippuralle, kunnes ne olivat kutistuneet äärimmilleen.

Vieraalle löyly ei näyttänyt piisaavan, lierihattu pysyi päässä ja selkä suorana. Jos kasvot olisivat näkyneet, ne olisivat varmasti irvistelleet ja punaisena hikoilleet, arveli Hermanni ja tunsi sydämensä lyönnit jo taukoamattomana rummutuksena ohimoilla. Mukava oli tämä mies, vaikkakin hiljainen ja omaperäinen. Varmaan kaupunkilaisia.

Hermanni kampesi itsensä alas lauteilta, kävi huohottamassa ovenraosta raittiimpaa ilmaa ja samalla kääntyi muka epähuomiossa vieraaseen päin. Kasvoja oli mahdoton erottaa hatun varjosta. Hän tunsi heikotusta päässään ja ontoksi muuttuneessa mahassaan ja ryhtyi pesemään. Yhdellä vadillisella hän huuhteli mäntysuovan korviensa takaa ja kainaloista. Vieraalle jäi toinen vati, jota Hermanni työnsi lähemmäs varoen läikyttämästä.

– No niin, minäpä käyn hakemassa sahtikupposet meille, hän tuumasi mielissään ja lähti helpottuneena saunasta. Kietoessaan seinältä ottamaansa pyyhettä lanteilleen hän totesi, että liian kovasti oli löylyä tullut otettua. Jalat tuntuivat veteliltä, vieraan miehen jäseniltä ja päätä huippasi.

Saunasta ei kuulunut kolinaa, ei kiukaan suhinaa eikä veden loisketta. Hermanni meni varovasti ikkunan lähelle, yritti kurkata sisään sen reunasta ja työnsi lopulta koko naamansa lasiin kiinni. Nurkassa oli edelleen musta hahmo. Hän hymyili sille nyökytellen päätään hyväntahtoisesti ja lähti kellarille. Sen viileydessä hän kumosi ensin yhden tuopin sammuttaakseen kytevän ruumiinsa, kaatoi sitten itselleen lisää ja vieraalle oman tuopin. Palatessaan hän näki vieraan istuvan jo penkillä.

– Tuliko sieltä löylyä? Hermanni kyseli ja työnsi sahtikuppia miehelle.

Hänen hengityksensä yhä vavahteli kovan löylyn jälkeen. Tuulenvire vilvoitti punakaksi lämmennyttä ihoa, johon oli vuosien varrella syntynyt kymmeniä ja taas kymmeniä vaaleanruskeita luomia. Vieras tarttui tuoppiin yhtä valkoisella kädellä kuin Ellin rinnat.

–Hyvät löylyt.

Saunanlämmittäjän mieli oli mitä parhain. Sahti herätti suuhun vuosien varrella sammuneen kielen ja sai hänet kertomaan menneistä, eletyistä hetkistä ja vieras oli kiireetön, kuunteli pää kallellaan ja hoputtamatta. Hermanni muisteli rajan taakse jääneitä tovereitaan, kertoi kenttäsairaalassa tavatusta Ellistä, jonka hymystä miehet kilpailivat kuin pikkupojat karamellista, nauroi remakasti muistellessaan kouluaikaisia kepposiaan ja kertoi selkä suoraksi taivutettuna kynnetyistä pelloista ja ojista, rakentamisen ja työn vuosista. Ja hän itki. Itki väsynyttä polveaan ja voimattomia käsivarsiaan, joiden lihakset riippuivat velttoina nahkapusseina luiden ympärillä. Itki Ellin laihaa aamukahvia ja lapsetonta elämää, itki rapistuvia rakennuksia ja äänettömäksi heittäytynyttä tietä.

Ja vieras kuunteli hiljaa, seurasi Hermannin liikkeitä ja laski päänsä alas kun tämä tuli liian lähelle.


Kun aurinko kääntyi kuusikon taakse, pellon toiselle sivulle, tiesi Hermanni olevan pian myöhä. Hän istui vieraan vieressä yhä pyyhe lanteillaan ja katsoi parhaaksi ryhtyä pukemaan. Vieras ei virkannut aikoiko jäädä yöksi eikä Hermanni tiennyt, mihin olisi vieraan majoittanut, ellei sitten tuvan lavitsalle tai lattialle. Omaan sänkyynsä hän ei hattupäistä miestä ollut valmis päästämään. Pukiessaan Hermanni huomasi miehen kääntyneen kohti hänen viikatettaan.

–Se on oikein sepän teko, hän sanoi ja tunsi arkaa ylpeyttä perintökalleudestaan. –Komea viikate, vaan kun ei tahdo miehestä enää olla niittäjäksi.

Vieras tarttui viikatteeseen, kokeili sitä kädessään, heilautti ilmassa tottunein elkein ja tarkasteli sitä lähemmin. Hermanni huokasi, tunsi laikukkaan pellon pistävän ylpeyttään nähdessään miehen sulavat liikkeet. Ne olivat kuin hänen, vuosia sitten.

– Vieras saa sen, jos haluaa, hän tokaisi ja samassa kuunteli vieroksuen omia sanojaan. Viikate oli isän sepällä teettämä, vanhempi kuin hän mutta moni verroin terävämpi ja taitavampi.

Vieras pysähtyi hetkeksi, hänen selkänsä jännittyi ja hän näytti miettivän jotakin. Peltoa se katselee, Hermanni arveli ja istahti taas.

– Mitäpä minä sillä. Saat pitää sen, mutta pidä hyvässä terässä, hän neuvoi vierasta joka käytteli sitä jo kuin omaansa, sivelsi heinät koivujen juurilta kevyesti ja äänettömästi ja eteni sukkelasti sillan yli valvattien keskelle. Ne kaatuivat kauran syliin suorina kuin tukkimännyt, katosivat heinikkoon ja muutaman päivän päästä makaisivat velttoina ja mustuneina palatakseen vasta seuraavana kesänä takaisin. Silloin hänellä ei enää olisi viikatetta.

Vieras kävi läpi koko ojanpientareen, palasi takaisin ilmeettömästi ja asteli suoraan pyörälleen. Hermanni nousi saattelemaan vierasta, katseli kun tämä istahti pyörälle ja asetti viikatteen visusti kylkeään vasten. Mies kohotti kätensä hatun reunalle tervehdyksesi ja kaarsi koivujen takaa takaisin tielle.

– Vieras käy sitten ensi kesänä meillä niittämässä!

Vieras heilautti kättään ja lähti liepeet lepattaen ajamaan kohti aavaa peltoaukeaa. Hermanni tiesi, että tämä mies tulisi takaisin. Kukaan ei tullut voimalinjoja pitkin sattumalta.